Dylan oli keikalla Oulussa (ei ole paljoa ollut) ja hengailin siinä keikkapaikan liepeillä (niin kuin ennen vanhaan usein tein kun joku oli keikalla täällä) ja Bob tuli siihen ja sanoi että hänellä on tapana ennen esiintymistä käydä lenkillä että minne päin. Minä siihen että menoksi vaan (Suosalon Manu juoksee ennen esitystä) ja lähettiin hölkkäseen Ainolanpuistoon päin. Murtauduttiin yhteen kirkkoon, nykyinen taidemuseo, jossa 70-luvun lopulla oli Lääkiksen kilta (siellä tuli joskus pyörittyä). Siellä Dylan repäisi yhdestä psalmin nuotista sen kuvan kun se on sen levyn kannessa, New Skin for the Old Ceremony (Leonard Cohenin levy), tosin tämä kuva oli vähän parittelevampi kuin levyssä, ja alkoi sitä psalmia tapailla urkuharmoonilla ja lauleskella.
Lähettiin pois kun alettiin miettiä että jäädään kiinni. Ei ehitty. Siihen ryykäs jotain seurakuntalaisia että mitä porukkaa ja minä ihan pokkana että I’m so sorry, he’s the most valuable singer-songwriter in the world. Ei ne suuttunu vaan olivat aivan innoissaan ja siinä istuttiin ko veljekset Dylanin kanssa joillain muovituoleilla kylki kyljessä kun joku seurakuntasisar alkoi soittaa sitä biisiä sellaisella muutaman koskettimen sylipianolla ja hirveetä tilua sieltä tulikin (noinkohan progenuoruus tunkee kuviin). Yksi lapsuudenystävätyttö tuli siihen ja minä supatin että ota nyt hyvä ihminen meistä kuva kun tässä istuarösötän kaverini Dylanin kanssa kuin kaksi vanhaa tukkijätkää. Kai se otti.
Lähettiin juoksemaan takaisin keikkapaikalle, Dylan ei muistanut monelta se alkaa ja minun piti soittaa yhdelle bluesmuusikolle siitä (oikeelle velimiehelle ja bluesmuusikko Jonne Kulluvaaralle) mutta enhän minä sen numeroa löytänyt (niin kuin aina unessa jonkun suhteen käy). Päädyttiin jonnekin Hallituskadun hoodeille ja istuttiin sitten kadun varressa kahvilan terassilla vanhat kaverit, poristiin ja mietin uskallanko kysyä oliko Desire-levy (se oikeesti onkin Dylanin levy, joku oikein!) ihan studiolive, mutta ajattelin että en kehtaa, kaikki sitä siltä kysyy. Ja kuuleehan sen ainakin Hurricane-biisistä kun se menee vähän solmuun mutta fiilis säilyy niin jättivät siihen ja hirveen pitkä biisikin ottaa uusiksi. Minun englanti sujui kyllä aika hyvin, ihan siedettävästi se sujuu oikeestikin, mutta ei ihan noin hyvin. Dylanilla oli sellaiset pyöreät silmälasit (niin kuin Lennonilla) ja sellainen lysähtäny silinterihattu päässä (ko Leon Russelilla Mad Dogs and Englishman -levyn kannessa) ja hokasin että Bobilla on eriväriset silmät (niin ko Bowiella).
Siis unessa. Tarinan opetus. Selkä on ihan paskana ja syön kaksin käsin kipulääkkeitä niin mieli lähtee laukalle (lähtee se usein muutenkin). En lopeta ikinä (niin kuin Kurt Cobain). Taidan alkaa sittenkin rajoitella.
