Hyvä ”rakkauselokuva” saa katsojan muistamaan – jopa kokemaan – oman rakkautensa, yleensä sen ensimmäisen, sen joka on suurin. Näin tekee Jane Campionin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Yön kirkas tähti (Bright Star, 2009). Se kertoo Fanny Brawnen ja englanninkielisen romanttisen runouden mestarin John Keatsin (1795-1821) kolme vuotta kestäneen rakkaustarinan.
Fanny on voimakastahtoinen taitavasti ompeleva tytär joka löytää sielulleen vastakappaleen kalvakkaasta sairastelevasta runoilijasta (Ben Whishaw). Loistavasti näyttelevän Abbie Cornishin Fanny ehdoton tunteitaan seuraava nuori vakava nainen joka katselee elämää rävähtämättä silmiin ja on joka solullaan läsnä. 1800-luvun alun maailma on vain niin rakennettu ettei köyhällä Keatsilla ole tuloja eikä näin ollen avomiehenä mitään tarjottavaa nuorikolleen.
Mitäpä sanoa itse elokuvasta, se pitää nähdä: kuinka hiljainen kiinnostus alkaa huokailla metsissä ja niityillä, kuinka toinen on ensimmäinen, ainoa ajatus, odotus ja ikävä. Kuinka hyvältä tuntuu vain kuunnella toista, saada olla samassa huoneessa, sitten sohvalla vierekkäin ja lopulta sylikkäin sanattomana, sielu alastomana yhteisen sydämen lämmössä. Ei koskaan enää yksin. Ja kuinka turhaa on ulkopuolisten antaa neuvoja tähdille, sateelle tai kuulle, opettaa perhosia lentämään. Runoilijatovereittensa arvostama mutta muuten vielä tuntematon Keats kuolee Roomassa 25-vuotiaana tuberkuloosiin.
Jättäessämme lapsuuden vanhempien (enemmän tai vähemmän onnistuneen ja/tai ristiriitaisen, mutta omalle rakastamisen kyvylle ja sen kokemiselle välttämättömän) rakkauden olemme kipeitä ja orpoja, jokin meissä ontuu, on näkiintynyt ja rauhaton. Ensirakkaus synnyttää meidät uudelleen, sytyttää sieluumme hyvän valon, antaa siivet kantapäihin, kilven ja kalvan maailmaa vastaan, kokemuksen että minä olen sinä ja sinä olet minä. Koemme olevamme vapaita, ehjiä ja perillä, vaikka oikeasti olemme aloittaneet uuden matkan kohti todellisuutta.
