Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) perustuu Pirkko Saision romaaniin vuodelta 1981. Se kertoo siitä mistä katsoja haluaa sen kertovan. Kenties se on nuoruuteen heräävän pojan uni siitä kuinka sillat lapsuuteen hajoavat mutta uutta tietä uuteen maailmaan ei ole vielä ole. Isoveli on katoamassa eikä pojan ja äidin välinen lapsuusrakkaus ole enää mahdollista.
Naapurin homomies pelottaa ja kiinnostaa, mutta kuinka paha voi laulaa ortodoksisen kirkon kuorossa? Jokaisessa kuvassa ollaan niin lähellä toista, kesää, vettä, elämää ja kuolemaa. Ja kaukana. Harvoin jos koskaan ollaan päästy varhaisnuoruuden siihen hetkeen jolloin kaikki ajat ovat läsnä yhtä aikaa, kuinka elämä on yhden yön mittainen ja syvä.
Ainoa asia mitä pitää pelätä on toivo, sanoo veli jolla on nuoren Mickey Rourken ja James Deanin kasvot, ruumis ja sielu. Onko hän on muutakin kuin pikkuveljen kaipuun heijastus, suojeleva ja uhkaava, katoava, tuttu, rakas ja vieras. Kun ei toivo mitään, ei mitään menetä. Tai kaiken. Maailmassa on vain kaksi asiaa, rakkaus ja pelko. Nuorukainen on ei-kenenkään-maalla, hauras, viaton ja näkymätön, mutta siitä ei saa ottaa kuvaa.
Tai kenties Betoniyö onkin isoveljen uni kun ei voi palata takaisin 14 -vuotiaan hetkiin, valintoihin, vapauteen. Kenties samalla kun pikkuveljen lapsuus kuolee, kuolee isoveljen nuoruus. Honkasalo kumartaa Tarkovskille niin kuin Led Zeppelin bluesille, omaäänisenä itsenään. Zaida Bergrothin loistava Hyvä poika (2011) liikkuu samoissa mielen maisemissa. Miksi naiset kykenevät kuvaamaan näin hyvin nuoruusikään syttyvän pojan sisintä?
Parvi valoa ja voimaa,
luuhun asti viillettyjä, kuiluun
pudonneita siipijalkaisia
kaivaa hehkupetojen silmiä
sanoista juovuksissa
säteillen he astuvat pitkiin raajoihinsa
verestä jäykkinä (Ei koskaan, aina 1997)
Pikkuveli Johannes Brotherus, isoveli Jari Virman ja äiti Anneli Karppinen tekevät kaiken oikein. Näin Betoniyön Kom-teatterin tulkintana kauan sitten. Yksi hienoimmista teatteriesityksistä. Tarinasta en muistanut mitään, tunnelmasta kaiken.
