Fade in
Poikani ei vastaa puhelimeen ollessaan kavereiden kanssa kaupungilla. Hän tietää kokemuksesta että kuulen hänen äänestään, jos nyt en ihan otettujen oluiden määrää tai veren alkoholipitoisuutta, niin ainakin jonkinlaisen juhlinnan asteen. Sen peittäminen ei onnistu edes lyhyillä lauseilla. Silloin hän vastaa tekstiviestillä että kaikki on ok. Ei ole helppoa musiikkiterapeutin lapsilla.
Äänistä
Valtaosa vuoropuhelustamme tapahtuu ei- ja esisanallisilla tasoilla. Muusikot ovat tietysti erityisen herkkiä äänille, mutta se on totta laajemminkin; äänen väri ja sen muut elementit kertovat enemmän kuin sanat, ja jos ne ovat ristiriidassa tunnesisältö lienee sittenkin merkittävämpi kuin itse asia. Musiikin tehtävä on kaksinainen; toisaalta se koskettaa ja houkuttaa tunteitamme esiin, mutta se kykenee myös peittämään ne meiltä. Voisiko itse tuunatusta vuoden -95 Nissanista kumuava voimasanoilla höystetty tekno-hip-hopjyske kertoa ajajan kiihkeästä pariutumisen tarpeesta (autoeroottinen auto!) vai siitä pelosta ja epävarmuudesta jota jokainen nuori kokee astuessaan kehityksessään uutta ja tuntematonta kohti? Kummastakin. Kun Tuntemattoman sotilaan joukkue hyökkää suoaukean yli hurjasti huutaen eivät he sillä vihollista säikäytä vaan huutavat oman pelkonsa ja epävarmuutensa yhteiseksi juoksuksi kohti vihollisen luotien laulua.
Arkaaista mielemme äänikuvastoa ovat tuuli, veden äänet ja tulen rätinä. Ovatko ne vuosituhantista geneettistä muistia vai lapsuutemme merkittävien kokemusten tiedostamatonta läsnäoloa? Vastasyntyneen näkökyky on ensimmäisten viikkojen aikana rajallinen, sen sijaan kuuloaisti toimii jo raskausajan 20. – 30. viikolta saakka. Vauvan tunnistavaa äidin äänen ennen tämän kasvoja. Voiko hyvin usein kuvattu musiikin herättämä kokemus, että ikään kuin leijuisimme avaruudessa, ajattomuudessa ja miltei ruumiittomassa tilassa, liittyä pienen vauvan – tai jopa sikiön – sensomotorisiin hallusinaatioihin, jolloin ruumisminän kokemus ei ole kiinteä eikä myöskään erillisyyden kokemusta ole vielä syntynyt. Avaruudessa meistä kovin harva on käynyt, kohdussa kaikki. Voisiko tähän liittyä myös yleinen mieltymys rauhoittua veden ääreen, sen äärettömyyteen ja ääniin? Mielikuvitusta kiihottavan uskomuksen mukaan painaessamme simpukan korvaamme vasten kuulemme meren ääniä, ikään kuin simpukka voisi kantaa mukanaan syntymäkehtonsa ikiaikaista kohinaa. Todellisuudessa kuulemme oman veremme kohinan, joka simpukan koveran muodon kautta vahvistuu ja heijastuu kuultavaksemme.
Autistiset henkilöt juuttuvat joskus monotonisten äänimaailmojen ääreen kuten veden lorinaan tai tuulettimen surinaan. Niillä tuntuu olevan merkityksiä joita me muut emme tavoita. Onko heidän kognitiivinen kehittymättömyytensä ja mahdollinen neurologinen yliherkkyytensä antanut mahdollisuuden kuulla varhaisia ääniä? Uudet tutkimukset sikiön kuulosta ja kohdun sisäisestä auditiivisesta maailmasta merkitsevät aivan uusia mahdollisuuksia näiden kysymysten lähestymiseen. Kolmen viimeisen raskauskuukauden aikana sikiö kykenee aktiivisesti erottelemaan ääniä ja tekemään eroa musiikin, kielen ja muiden äänien välillä. Puheen havainnointi alkaa jo ennen syntymää. Vauva erottaa oman äidin äänen muista naisten äänistä ja myös äidinkielen muista kielistä jo neljän päivän ikäisenä. Sekä kuulo (auditiivinen) että värähtelyä kokeva tuntoaisti (taktinen) ovat sikiöaikana jo kehittyneet, mutta niiden osittainen eriytyminen tapahtuu vasta myöhemmin. Onko ilmaus ”saada kosketusta tunteisiin” perimää tästä kokemuksesta?
Kuulo on siis olemassa ennen näkemisen mahdollisuutta. Se toimii koko ajan ja tauotta, zoomaa lähelle ja kauas, kykenee erottelemaan taajuuksia ja irrottamaan hälystäkin eri tasoja automaattisesti huomaamattamme, eikä sitä ei tarvitse kohdentaa kuten katsetta.
Hiljaisuudesta
Emme koskaan ole täysin hiljaisuudessa. Itse asiassa emme aina kaipaa pois ”kaupungin melskeistä”- toki sitäkin – vaan yhteyttä itseemme, joka yleensä onnistuu paremmin jos olemme yksin ja mahdollisimman vapaa ulkoisista ärsykkeitä. Tällöin sisäinen pääsee kuuluviin ja kun kuulemme sen olennainen meissä pääsee esiin. Luonnossa kuulemme loputtoman variaation puiden, pensaiden, tuulen ja eläinten äänistä. Kaupungissa puistoon mennessään kuulee heti lintujen laulua. Kun menin kotiseudullani Kainuussa metsään ei voi enää puhua laulusta vaan metelistä, eivätkä linnut laulaneet minulle jälleen näkemisen ilosta vaan kyseessä on ankara kosinta ja reviirikamppailu.
Tajusin hiljaisuuden vasta matkustettuani vuosia sitten marraskuussa pimeydessä linja-autolla Oulusta Utsjoelle. Minusta tuntui kuin olisin istunut koko matkan keinuvassa komerossa jonka ikkunasta välkkyy ainoastaan auton omat valot. Kun bussi jätti minut klo 01.00 keskelle Utsjoen kylään noin 4 asteen pakkasessa kuulin äänettömyyden. Ei kuulunut yhtään mitään; ei luonnon eikä mekaniikan ääniä, sähköjohdot eivät sirisseet, autojen ääniä ei kuulunut eikä porotkaan roikkuneet keskellä yötä. Vasta satanut lumi sammutti pienimmänkin mahdollisen äänen. Se oli hyvä äänettömyys, kuin syli. Kokemus ei varmaankaan johtunut pelkästään hiljaisuudesta, vaan myös sisäisistä odotuksista. Olin menossa mukavan turvallisen ihmisen luo. Sama kokemus 35 asteen pakkasessa Raatteen tiellä vähissä vaatteissa vihollista odottavalle nälkiintyneelle neuvostosotilaalle tammikuussa 1940 olisi ollut toinen.
—
Yksi ääni ei ole mitään
eikä kaksi, mutta tauko niiden välillä
muuttaa ne musiikiksi.
Äänet tulevat jostain kaukaa tai läheltä,
niiden jokainen terälehti on fanfaari
mysteerille.
Tauon luomme itse, hiljaisuuden
josta emme halua tietää enempää.
—
Hiljaisuus voi tarkoittaa sisäänpäin kääntymisen hyvän olon mahdollisuuden lisäksi merkitä myös kauhua siitä että olemme täysin yksin maailmassa. Kertooko musiikkiteknologian valtaisa kehitys juuri tästä pelosta? Mitä kännykät ja langaton yhteys kautta koko maailman merkitsevät ihmisen erillisyyskehitykselle, kyvylle olla yksin jos hän ei voi mennä vessaan ilman puhelinta tai olla päivää ilman internettiä? Erityisesti nuoruus pelkää hiljaisuutta. Siitä on vaikea saada voimaa oman epävarmuuden syövereissä eikä sillä saa luotua kunnon ikäpolvikuilua. Kuulin muutama kuukausi sitten yhtyettä Seksihullut, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, ja harvoinpa kuulee iloisempaa kurkkusuorana kiljumista kuin silloin. Soittotaito ei ollut homman ydin: punk on asenne. Sen voi treenata mutta ilmaisun ilo oli kyllä silkkaa luovuutta, eikä sitä ei voi opettaa. Yritys astua aikuisena nuorisokulttuuriin on mahdotonta. Poikani kommentti yhteisellä muutaman vuoden takaisella Metallican Olympiastadionin keikkareissulla tiivisti asian oivallisesti:
– Tämä on tämmönen perhe-Metallica.
Oma kysymyksensä on syntyvätkö psykoottisten henkilöiden ääniharhat sietämättömästä yksinäisyydestä? Ovatko äänet ottaneet elävien ihmisten aseman? Jokaiselle on tuttua keskustelu sisäisten objektien kanssa tai itsekseen puhuminen. Tällöin tiedämme kuitenkin todellisuuden ja mielikuvien eron. Psykoottinen ei sitä tiedä.
—
Sinä pidät patarummuista
vaikka ei kai krapula
tai sodan mäiske
mikään nautinto ole.
Ne kertovat että tulollaan on vakavaa asiaa
niin kuin kankea ukkonen
tai askeleet vintin portaissa,
että joku on kuollut
ja sitä pitää alkaa suremaan
vaikka olisi ilo kesken.
—
Tässä runossani olen kääntänyt pelkän patarummun soittamisen tulkinnaksi juhlimisen jälkeiseen tilaan, askeleisiin, sodan tai ukkosen lähestymiseen. Siinä vilahtavat yleiset auditiiviset arkaaiset ja automaattiset mooditulkinnat, kulttuuriin sidotut assosiaatiot ja Sibeliuksen musiikkiin liitetyt mielikuvat sekä henkilökohtainen kuvitus pohjautuen pelkkään ääneen, joka ei itsessään sisällä mitään; se on vain ilman värähtelyä. Todellisuudessa ventovieras ihminen paukuttaa patarumpua Sibeliuksen ajat sitten paperille piirtämien täplien tahtiin josta lyömäsoittajaa tai säveltäjää tuntematon runoilija kirjoittaa runon. Äänen voima on siinä että se herättää mielikuvia ja tunteita olematta itse kumpaakaan. Kuulija luo sisällön itse.
Musiikki on siis vain ilman värähtelyä ja äänten järjestystä. Se ei koskaan käänny toiselle kielelle. Jos se sen tekisi sitä ei tarvittaisi. Rytmillä on sisäiset vastineensa meissä kaikissa hengityksestä ja sydämenlyönneistä lähtien ja luo turvallisuuden, jatkuvuuden ja ennakoimisen kokemuksen. Jotkut kehitysvammaiset keinuttavat itseään tai hakkaavat päätään seinään tai sängynpäätyyn. Myös sokissa oleva ihmisen saattaa äärimmäisessä hädässä tehdä kuin yrittäen palauttaa eheyden kokemusta tai tyhjentää itseään pahasta olosta. Tekee mieli käyttää nykyteknologian sanontaa että hän yrittää resetoida itsensä, siis ”palauttaa tehdasasetukset”. Ehkä Seksihullut-bändikin haki viettiasetuksia niin kuin kaikki rockbändit tekevät.
Olen kuvannut teoksessani Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä (2003) nuoruusiän musiikkiterapiaa sivuten äänten ja musiikin merkityksen kysymyksiä, joten ei niistä enempää. Esitykseni loppuun siteeraan kuitenkin kirjani pohdintaa musiikin merkityksestä laajemmin:
Musiikki antaa mahdollisuuden sekä suojautumiseen että kosketukseen, vaikka se itsessään ei ole kumpaakaan. Persoonallisuutemme ja sisäinen turvallisuutemme eivät musiikin avulla muutu, vaikka hetkellisesti saatammekin kokea esimerkiksi eheyden tunnetta ja tulemme lohdutetuiksi. Musiikki, jota kuuntelemme rentoutuaksemme ja viihtyäksemme, vain harvoin sanoo suoraan: “tässä on sinun kipusi kohta”, vaan pikemminkin: ”minä kannan sinun tuskasi virran yli niin että vain varpaasi kastuvat ja saat levon”.
Musiikissa on yleisiä koodeja, jotka suuntaavat kokemusta tiettyyn suuntaan, mutta viime kädessä vastaanottajan mieli muokkaan kokemuksen henkilökohtaiseksi. Voimme syvällä musiikkikokemuksessa kokea, että musiikki puhuu minulle tai jopa että musiikki puhuu minusta, kun oikea vastaus mielestäni on, että musiikki puhuttelee minua (ehkä musiikkia minussa), siis ei-sanallista multielämyksellisyyttä, johon musiikki ja äänet meidät johtavat.
Musiikin avulla on mahdollista jakaa yleisellä tasolla jotain, mutta sen lisäksi jokaisella on oma hyvin henkilökohtainen tasonsa. Tunteet ovat ihmisissä ilman musiikkiakin. Musiikki voi toimia välineenä saavuttaa se mielentila, jossa kuvatut henkilökohtaiset tunteet ja mielikuvat saavat alustan ja tilan nousta mieleen. Esimerkiksi ilmaisu ”aggressiivinen musiikki” on epätarkka. Se voi kuvata musiikin tuottajan tai kokijan tunnetilaa, mutta musiikki itsessään ei sisällä tunteita: se on vain vibraatiota, välittäjäaineen värähtelyä, joka voidaan liittää psyykkis-fyysisen havainnoinnin kautta omaksi kokemukseksi.
Musiikkikokemus, tai mikä tahansa luova kokemus, syntyy vasta, kun toinen sen kokija vuorovaikutustilanteessa (tai suhteessa taideteokseen) ”sijoittaa siihen itsensä”. Kaksi henkilökohtaista sisäistä kohtaavat ja puhuttelevat toisiaan. Musiikissa tämä ”itsensä sijoittaminen” tapahtuu usein niin automaattisesti, ettei sitä edes huomaa. Ehkä tämä ilmaus ”sijoittaa itsensä” on liian tietoinen ja aktiivinen; pikemminkin kysymys on siitä kuinka taideteos tai muu luova vuoropuhelu koskettaa jotain sisimmässämme ja ”vie mukanaan”. Itse olen havainnut sen ehkä herkimmin runoissa: hyvin niukka, joskus jopa aivan viitteellinen ja miltei ”tyhjä” saattaa herättää valtavan määrän muistoja, mielikuvia ja syvän kokemuksen.
Oman kokemukseni pohjalta muusikkona ja musiikkiterapeuttina musiikissa on kautta aikain löydettävissä neljä valta-elementtiä ja niiden lukemattomia muunnelmia:
1. Rytminen
Liikkuva ja iskevä jopa kiihdyttävä elementti, joka voi herättää motorisia ruumiillisia vasteita. Näitä ovat mm. huomaamaton jalan liikuttaminen musiikin tahdissa tai tanssi. Rytmi houkuttelee ”ulospäin” aktiiviseen ja toiminnalliseen vuorovaikutukseen. Rytmillä on kiihtyneessä mielentilassa jäsentävä ja rauhoittava vaikutus. Rytmi on musiikin hahmottamisen perusta, jonka avulla vaistomaisesti tietää ajan kulun: äsken, nyt, kohta. Rytmi koetaan liikkeenä, pulssina, siis elämän ja elävyyden vastineena. Rytmin ja eri osien rakenne koetaan minuuden hahmottamisen ja hallinnan kokemuksena. Se merkitsee muotoa, jolla on sisäpuoli ja ulkopuoli.
2. Melodinen
Melodiset jaksot voivat herättää hitaina rahoittavia ja nopeana kiihdyttäviä vasteita. Yksin soiva hidas melodia tuntuu johtavan ”sisäänpäin” katsomiseen ja pohdiskeluun. Melodian jaksot, kaaret, liittyvät kokemukseen liikkeestä rakenteen sisässä, jonka puitteissa variaatot ovat miellyttäviä, mutta rakenteen rikkoutuessa variaatiot voidaan kokea myös minuutta uhkaavina. Tämä pätee myös rytmin rakenteisiin.
3. Harmoninen
Usean äänen tai melodian samanaikainen soiminen voi herättää elämyksiä sopusoinnusta tai ristiriidoista, joita musiikillisella soinnutuksella ohjaillaan. Ne voidaan kokea tunnemielessä ahdistusta ja jännitystä sitovina tai purkavina.
4. Teema ja variaatio(t)/improvisaatio
Nämä elementit (myös rytmissä ja harmoniassa), johtavat elämysmaailman ”tuttu-vieras”, ”lähellä-kaukana”, ”samuus-erillisyys” peruskokemusten ääreen. Musiikki, jossa tuttua ”kotipesää” ei ole, voidaan kokea epämiellyttävänä ja jopa kaoottisen uhkaavana.<
Musiikissa, kuten kaikissa taiteissa, mielihyvää tuottava ilo ja sisällöllinen rikkaus ovat mahdollisia ainoastaan, jos muoto on olemassa. Musiikissa puhumme tällöin rakenteesta. Olen edellä esittänyt karkean ja yksinkertaistetun kuvauksen musiikin olemuksesta. Mikään musiikin osa-alueista ei esiinny yksin vaan yhdessä toisten kanssa lukemattomin muunnelmin. Kuvaukseeni on helppo esittää myös perusteltuja vastaväitteitä ja tarkennuksia. Tiivistyksessäni on olennaista, että nämä musiikin ilmiöt ovat koettavissa samanaikaisesti sekä psyykkisinä että ruumiillisina kokemuksina, jos annamme itsemme vajota musiikin syliin ilman älyllisen tarkkailun painolastia. Vapaamuotoisissa tanssiesityksissä tämä muuttuu usein näkyväksi, kun esiintyjät ruumiinsa liikkeiden avulla ilmentävät psyko-fyysistä kokemusta.
Esimerkiksi nykyinen hip-hophevin rytminen toisto sointumaailman pelkistyneisyys (ja irtoaminen duuri-mollitonaliteetista) ja vuorolaulun ja puheen sekoitus eivät ole kaukana kansanmusiikin nuotiotulien ajattomasta rumpujen, laulun ja tanssin hurmasta. Pääsin osallistumaan 1970-luvun lopulla Alkuperäiskansojen musiikkifestivaaliin, jossa eskimot, eri intiaaniheimot, kurdit, komit, saamelaiset ja koltat esittivät omaa musiikkiaan. Saamelaisten joikujen pitkien äänien legatot, intiaanien valittavat ylä-ääniset laulut ja blueskitaran itkuisat venytykset ja ääntä liu’uttava tekniikka olivat kuultavissa myös Afrikan ja Aasian kansojen laulussa ja instrumentaalimusiikissa, aivan kuin ikiaikainen yhteinen kaipuu ja surumieli jonnekin (kotiin, lapsuuteen, äitiin, paratiisin illuusioihin) siinä olisi saanut musiikillisen muodon. Ilmeisesti musiikki antaa aivan erityisen piilotajuisen mahdollisuuden sekä torjua että pysähtyä, ainakin hetkellisesti, kaikkien elämään kuuluvien separaatiokokemusten äärelle. Musiikkikokemus voi siis olla ”moniaikainen” sekä ihmiskunnan että henkilökohtaisen elämänhistorian tasoilla: se antaa mahdollisuuden kaipuun vaikerrukseen sekä nautintoon kiihtyneen viettiruumiin impulsseista.
Musiikki yksin ei paranna – kaikki muusikothan olisivat terveitä, jos näin olisi – eikä sairastuta ketään, mutta se voi antaa uutta liikkumatilaa kohti tunteita, vuoropuhelua ja ydinitseä. Se voi koskettaa tunteita, yhdistää ryhmässä, lohduttaa yksinäistä, kiihdyttää ja viihdyttää, purkaa ja jakaa sanojen tuolla puolella olevia kokemuksia, näkymättömiä mutta tosia. Jos suljemme somaattiset sairaudet pois ihmisen mielen häiriöt perustuvat aina kokemuksiin suhteessa toisiin, ja ne korjautuvat vain toisten ihmisten avulla. Musiikki voi olla suurena apuna tässä työssä.
Fade out
Vaikka poikani ei vastaakaan aamuyön tunteina puheluuni olen varma että hän kuulee sisällään ääneni, joka ärtyneisyyden ja huolestumisen lisäksi saattaa pitää sisällään myös luottamusta siitä että hän osaa pitää huolta itsestään nyt kun isän mahdollisuudet siihen ovat olemattomat. Toivottavasti siitä tulee luja mutta myös kannustava sisäinen ääni, jolle voi olla käyttöä monissa elämäntilanteissa. Se ei synny jos sitä ei ole hänelle sanottu, ja jos hän ei ole sitä ottanut vastaan.
—
Runot ovat kirjoistani Ei koskaan, aina (1997) ja Kaksitoista sinistä kuuta (2007), myös kirjassa RUNOT 1995-2017 (2019). Julkaistu 2008 aukio.fi nimisellä sivustolla.
44
0
10.2.2026
