Siinä me seisomme oranssit pelastusliivit yllämme. Kahdeksanvuotiaalla pojantyttärellä on liivin päällä punainen sadeviitta ja päässä sininen lippalakki. Takarivissä ovat vaimoni, minä ja vanhin poikani. Meilläkin on lippalakit. Ja edessä seisovat neljävuotiaat kaksoset, pojalla lippis tietenkin väärinpäin, lippa niskassa, tytön hattu on vaaleanpunainen. Poika näyttää kieltä kun muut hymyilevät polaroidkameralle, jonka miniäni on hankkinut kuin vastalauseeksi digimaailman kotkotuksille. Kuva on lämpimämpi, tummempi ja ei niin tarkka kuin digikameran mikroskooppinen terävyys ja kylmyys.

Seisomme punaiseksi maalatun pienen tuvan edessä, muutama pensas ja villiintynyt pihlaja peittää osan näkymästä taloon, sen ainoan ikkunan joelle päin. Tai mökkihän se on. Tupa ja kamari. Vintin ikkuna on näköjään auki. Talo oli aikaisemmin vihreä, vai oliko? En ole varma.

Nyt siellä ei ole ketään, se on tyhjä ja luotaantyöntävä. Minusta näyttää siltä kuin se olisi romahtamaisillaan. Kuulen kuitenkin naapurilta että nykyinen omistaja on tekemässä remonttia, alkuperäistä kunnioittaen. Siksi pihalla on sementtimylly, lautoja nojailee seiniin ja työkaluja lojuu nurmella.

En mene sisään koska en halua, koska se ei enää ole se talo, jossa vietin monena lapsuuteni kesänä viikkoja, joskus jopa kuukauden. Taloa, josta kirjoitin kirjassani Ifa (2013/20126), taloa, jota ajattelin kun ajattelin isääni ja hänen maailmaansa, jota ei enää ole. Nyt seisahdamme kuvaa varten, katselen joelle, savusaunaa ja pensaita ja puita kasvia niittyjä. En kuule lehmänkellojen kolinaa, en lampainen määkimistä, kohinaa veneiden kokassa, en käen kukuntaa ja ikiaikaisen tuulen suhinaa veden pinnassa ja metsän syvyydestä.

”Mummola on lapsen silmissä suuri talo, todellisuudessa pieni tupa, kamari ja komero ruokia varten. Pihalla on harmaa maalaamaton aitta, liiteri ja varasto, sen vieressä maakellari ja halkopinoja. Toisella puolella on navetta ja pienillä pelloilla muutama heinälato. Kaikilla paikoilla on oma hajunsa. Liiterissä tuoksuu sahanpuru ja kuivat halot, tuohi, ruosteiset sahat ja höylänterät, viikatteet ja kaarna, kellarin lähellä viipyilee nokkosten tumma tuoksu ja itäneiden perunoiden nihkeä home; ladot ovat täynnä kuivaa ratisevaa auringonsäteitä pitkin kiipeävää pölyä, joka tarttuu kitalakeen kuin liima, ja navetan nurkilla leijuu märehtijöiden makea löyhkä, tuoreen lehmänpaskan, ruohon ja apilan hajut. Tuvassa tuoksuu kalakeitto, laiha kahvi, ukin piipputupakka ja leivinuunin lämpö, hämärässä saunassa savu, puisen kylmävesisaavin ikuinen kosteus ja mäntysuopa. Aitan takana kohoaa korkea harju kellertävärunkoisine honkineen, ja sen takana pienen suoalueen jälkeen on Sampsurin lämminvetinen matala hiekkapohjainen lahti, jonka rantaviiva on uittotukkien kuorista ruskea ja limainen.

Kanat kaakattavat pihalla, aitauksessa navetan takana vaeltelee lampaita kellot kaulassa kaiuttomasti ja sekavireisesti loksuen, tihrusilmäinen sika tuhisee karsinassa ja lehmät etsivät utareet maata viistäen tuoretta heinää savusaunan viereen avautuvalla niityllä. Näiden nelijalkaisten ikiäitien karhean limainen kieli nappaa pienen pojan käden mukanaan höyryävään ruohosammioonsa heiniä ja apiloita syötettäessä. Kun saa aidan raosta otteen pukin sarventyngistä ja tuntee sen niskojen voiman, ymmärtää miksi on parempi pysyä sen ulottumattomissa. Jokaisessa kerroksessa, kalojen mutaisista kaislarannoista ja kastematojen maansylistä pääskyjen pilviin, touhuaa eläinkunta ilman kiirettä omaan tahtiinsa ja ihminen siellä seassa omalla paikallaan.

Nousemme isän kanssa rannasta polkua pitkin pihaan. Koukkuselkäinen, laiha ja kyhmyinen mummo oikaisee selkänsä perunapellolla ja varjostaa silmiään suuntaamme. Narussaan riuhtova pystykorva esittää oman innostuksesta tikahtuvan tanssinsa isälle. Ollaanko perillä? Ei, ollaan poissa. Ollaan tultu äidinkielestä isänmaahan”.