Luova tiede- tai taidehenkilö on aina riski yhteisölleen. Tämä tarina ei jatku niin että ”… koska hän uhkaa vallitsevan systeemin omahyväistä ja staattista valtarakennetta, jossa kaikki tehdään niin kuin ennenkin…”, vaan että tällainen ihminen on uhka koska hän mahdollisella lahjakkuudellaan tai luovuudellaan herättää toisten ”ei niin lahjakkaiden ja luovien” kateuden. Emme tietenkään kadehdi sellaista jota meillä itsellämmekin on, vaan ihmistä jolla on jotain mitä niin mielellämme soisimme itsessämmekin olevan.
Ehkä hankalinta on se että se mitä meillä on lusikallinen, toisella on ämpärillinen, (kuvitteelliset tai todelliset) valokeilat suuntautuvat toisaalle meistä; olemme isoveljiä ja siskoja joiden kotiin on ryöminyt alati hymyilevä rakkausmagneetti nimeltä kuopus, jolla on aina joulu ja synttärit. Hän voi olla luokkatoveri tai naapurin räkänokkainen tyttö tai poika joka on alkanut rockmuusikoksi, kirjailijaksi tai näyttelijäksi. Olemme tavallisia, hän erikoinen. Isoilta sisaruksilta saattaa jäädä näkemättä pikkuisen kateus: isommat osaavat kaikkea ja hän ei vielä mitään.
Milos Formanin elokuva Amadeus (1984) kuvaa riipaisevalla tavalla kilpailevan säveltäjän Antonio Salierin (1750-1825) kärsimystä kun joka solullaan soiva koko ajan kikattava ihmelapsi pyyhkii tämän siihen asti mukiin menevät vingutukset tomuluoliinsa. Tai jos olen oikein ymmärtänyt Salieri (loistava F. Murray Abraham) oli laadukas ja arvostettu säveltäjä, mutta Wolfgang Amadeus Mozartin (Tom Hulce) luovuuden tuotteet nyt vaan olivat toisesta maailmasta, kuin taivaallista enkelipölyä verrattuna mihin tahansa. Ehkäpä Salieri oli juuri niin hyvä että ymmärsi todella Mozartin nerouden.
Musiikkikirjailija Friedrich von Rochlitz kuvaa Salierin olleen ”hieno, somarakenteinen mies, tuliset silmät, ruskettunut hipiä, aina sievä ja siisti, ystävällinen, kohtelias, omasi ehtymättömän varaston juttuja ja sitaatteja” (kirjasta Adolf Goldschmitt, Mozart, 1983). Ei siis mikään hirviö, ja hän toimi mm. nuoren Beethovenin ja Schubertin opettajana. Paljon pohdittu mahdollisuus että Salieri olisi aiheuttanut – myrkyllä – Mozartin ennenaikaisen kuoleman tarjoaa katsojalle hyvän koskeutusmahdollisuuden siihen kuinka ihmismieli tällaisissa tilanteissa toimii, ainakin fantasioissa. Elokuva perustuu Peter Shafferin menestysnäytelmään.
Salieri on ääriesimerkki kateuden maailmasta, mutta tavallisessakin elämässä tämä kipu on aina läsnä. Mutta enemmän kuin kadehdimme toisen kykyjä, joita meillä ei ehkä ole, ja hänen saamaansa ihailua, saatamme ärsyyntyä siitä hyvästä olosta jota luova ihminen toimissaan säteilee. Hän on selvästi tyytyväinen, eheä (ainakin sen hetken) ja kylläinen. Häneen on asennettu ahdistusta ehkäisevä innostuspumppu kun meissä roikkuu kolmimetrinen lyijynraskas kanyyli joka syöttää laskimoomme hyeenan kusta.
Ei Raamatunkaan tarina kateudesta huono ole. Isommat veljet kadehtivat isä Jaakobille rakasta Joosefia niin paljon että myivät tämän orjaksi ja väittivät pojan kuolleen. Lopulta Joosef päätyi faaraon hoviin taloudenhoitajaksi koska osasi selittää tämän kuuluisan ”seitsemän lihavaa ja laihaa vuotta” -unen. Joosef kuittaa vääryyden veljilleen kiusaamalla näitä (oikeasti velipuoliaan, koska Joosefin äiti oli Jaakobin suuri rakkaus Raakel), jotka eivät tunnista häntä, mutta lopulta kaikki paljastuu, sopu löytyy ja kaikki saavat anteeksi. Kukapa meistä haluaisi samaistua Joosefin veljiin. Mukavampi olla orjana jos pääse lopulta kuninkaitten kaveriksi.
Arkisempi esimerkki voisi tulla vaikka yliopistomaailmasta, enkä tarkoita nyt arvosana-arvostus-apuraha-virka-esimies-tikkailla toisen selkään puukottamista vaan kokemusta kun opiskelin Jyväskylän yliopistossa musiikkiterapiaa. Kurssimme vahvuus ei ollut niinkään virtuoosimaisessa musiikillisessa ilmaisussa, vaan pelimannipohjaisten muusikoiden terveydenhuoltoalan työkokemuksessa ja peruskoulutuksessa. Kun kuulimme muiden musiikkitieteenlaitoksen opiskelijoiden ikänsä konservatorioissa pianoa kilkuttaneiden konserttoja totesimme ilman kateuden häivääkään: – Sormet poikki!
Elämä juottaa joskus hunajamustikkamansikkamehua terveysvaikutteisella sokerilla maustettuna, mutta myös hapanta maitoa jos vertausten tielle lähdetään. Kaikissa meissä asuu pieni tai suurempi Salieri. Mitkään maailman rahat, rojut ja romppeet eikä kateuden kohteen tuhoaminen poista itsessä olevaa kipua, sen kanssa on vaan tultava toimeen. Paljon rakkautta saaneet pääsevät tässäkin asiassa vähemmällä eivätkä helposti täyty katkeruudella niin kuin vaikkapa tuo rakkauslapsi Joosef.
