Luku 11. En jaksa enkä halua

Nämä ovat monimutkaisia asioita.
Hän on mieluummin syyllinen kuin yksin.
Pojalla on siis kaikki syyt tarkkailla silmieni ja käsieni

synkronisaatiota läheisyyden koskettimilla.

Toivo on lyhty jonka sytyttäminen on minun hommiani.

Luulen että minusta muokkautuu
ajan oloon patsas jolla on suojeleva merkitys.

—

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Tämä on liikaa, kohtuutonta. Tuliko tämä kaikki siksi että pinnasin harjoituksista, etten mennytkään lenkille vaan kirjastoon koko illaksi? Vai siksi kun sanoin isälle, etten jaksa enää? Vai siksi että läppäsin pikkusiskoa, kun se tutki minun laatikoitani ja löysi pornolehtiä ja uhkasi kertoa äidille? Eihän ne edes olleet pornolehtiä vaan Anttilan naisten alusvaatekuvastoja. Miksi? Keneltä voin pyytää anteeksi, Jumalan armoa, sovitusta? En minä tarkoittanut, en minä tiennyt.

Olen uinut viisivuotiaasta säännöllisesti. Enää en jaksa enkä halua. Suomen mestaruus nuorempana oli aika helppoa, mutta nyt olen ikäisissäni vain jotain kahdestoista, lyhyellä radalla. Treenasin kai liikaa. Lihakset kipeytyivät. Valmentaja vain huusi, että treenaan liian vähän ja väärin. Harjoittelen joka päivä, aamulla ennen koulua tai illalla, viikonloppuna kaksi kertaa päivässä altaille. Välillä salille. En tunne muuta elämää. Mikäs siinä kun oli paras ja Jape oli samassa ryhmässä, mentiin kovaa, kilpailtiin. Kuva lehteen ja aika. Voitin miltei aina.

Sitten Jape alkoi kulkea diskoissa mutta minä en. Se on syntiä. Saattelin sen salaa bileisiin ja juoksin katkerana kotiin; läksyjä ja läksyjä. Jape alkoi polttaa ja juoda kaljaa ja seurustella ihanan voimistelijatytön kanssa. Minä en päässyt minnekään. Äiti sanoi, ettei sellainen sovi, ja isä, ettei hänkään minun iässäni. Kävin äidin kanssa kaupoissa ostamassa minulle vaatteita, vaikka olen yrittänyt sanoa, ettei meidän luokkalaisten äidit osta enää poikiensa vaatteita. Ei se kuuntele eikä ymmärrä, mutta hyväähän se vain tarkoittaa. Isän kanssa ollaan käyty kesäisin Lapissa kalassa, jos ei ollut kisoja. Pienempänä se oli mukavaa, mutta nykyisin sääsket syö ja on ikävä kotiin.

Kilpailumatkat olivat yhtä juhlaa. Isä ja äiti olivat aina mukana. Nyt ahdistaa. Treenasin. Selkään särki. Hierojalle ja altaaseen. Kahden tunnin treeni ja tunnin venyttely. Huimasi kun nousin altaasta. Valmentaja alkoi puhua, ettei aina voi pysyä huipulla, että tulee suvantovaiheita. Joskus kehittyy nopeaan ja välillä vaan puurretaan. Kuulin sen, se tarkoittaa etten kuulu enää ykkösporukkaan ja että harrastelen vaan. En ollut enää sekaviestin ankkuri ja pian putosin koko viestijoukkueesta. Treenasin lisää. Itkin polkiessani kotiin.

Kovakätinen urheiluhieroja sanoi, että minun selkäni on liian jäykkä.
– Onko tämä nyt vähän liian totista sinun ikäisellesi? se mietti ääneen ja rusautteli selkääni.

Kun lähdin, se kehotti käymään tutkimuksissa. Lääkäri määräsi röntgeniin ja sanoi sitten, että minun selkäni nikamien väliin on alkanut kasvaa luuta ja se jäykistää sitä. En ymmärtänyt. Se näytti kuvat.
– Tuossa rintarangan kohdalla, tuossa on enää muutama milli väliä. Kyllä sä urheilijana saat sen pysymään liikkeessä, pyörität ja venyttelet vaan sivusuunnassa, keppijumppaa ja silleen…, se sanoi.

Oikeasti se sanoi että minun uintini ovat uitu, että minä en ole mitään, että minä olen kuollut. Ajattelin että ne luutumat voi leikata pois tai jotenkin korjata, mutta ei niitä voi. Ahdistaa ajatus, että jotain ylimääräistä kasvaa minun sisälläni kuin joku olio.

Kotona äiti ei sanonut mitään niin kuin ei koskaan, jos on jotain vakavaa tai hankalaa. Se haluaa olla positiivinen. Isä, entinen korkeushyppääjä, totesi, ettei sille nyt mitään mahda, olet varmaan pettynyt, ja lähti viemään pikkusiskoa treeneihin. Kuka on pettynyt?

Harjoittelin edelleen, en osannut muuta, mutta väsyin nopeasti. En saanut itseeni kierroksia enkä vauhtia, ja kaveritkin altaalta katosi omiin rientoihinsa. Poltin kerran tupakkaa. Tuli kauhea syyllisyys, piti tunnustaa valmentajalle. Kaikki muut sanoo koutsi, minä aina valmentaja. Olkavarsiin särki aina. Kerran kovan nykäisyn jälkeen noustessani vedestä putosin tikkailta kuin kivi ja löin leukani altaan reunakaakeliin. Meni kai taju. Valmentaja nosti ylös Japen kanssa. En ymmärtänyt yhtään. Yritin ottaa seinästä tukea, mutta se oli metrin liian kaukana, menin metrin lähemmäs ja taas se oli metrin etäämmällä.

Ajattelin että olen kai ihan poikki, mutta minullahan piti kuitenkin olla ihan älytön aerobinen kunto, kaikesta huolimatta. Kumma palan tunne kurkussa iltaisin, niin kuin joku tabletti olisi juuttunut sinne. Sormenpäät oli aamuisin puuduksissa. Lapojen välissä tuntui aina kuin puukon pisto, yöllä piti herätä ottamaan särkylääkettä.

Kaikki on ohi: kloorin haju, vetinen hallin kaiku ja lasien imaisu, kun ne painaa silmilleen ja napsauttaa takaa kohdalleen ja kumartuu veteen päin, viileä ilmavirta juuri ennen kuin putoaa altaaseen, hetken kylmän vihlaus ja sitten ihana lämpö, se kuinka vesi ottaa syliin ja kantaa äänettömästi, se huohotus ja värinä lihaksissa, se että on pelkkää jäntevää virtaa, että sydän hakkaa päässä, että on vetänyt 200 metriä rinulia niin lujaa kuin lähtee, että lyö käden altaan päähän, veden hiljainen kohina korvissa ja sitten pintaan ja se huuto ja taputusten paukutus kun on alla voitto ja uusi ikäkausiennätys. Ja isän ja äidin katse katsomosta: meidän poika!

Tuli uusi aika terveyskeskukseen. Olivat tutkineet lannerangan kuvia ja luutumisen ajateltiin liittyvän selkärankareumaan. Ajattelin että joku syöpä siellä on, mutta eihän sitä vielä tiedä. Tulehduskipulääkettä kaksi kertaa päivässä. Söin niitä kaksi viikkoa ja aloin olla taas kunnossa. Jätin ne pois ja menin punttisalille. En saanut kolmeakymmentä rinnalta ylös ja joka paikkaan särki kolme päivää.

Aloitin lääkkeet uudelleen. Reuma ei parane eikä luutuminen lopu. Mitä minä siihen, 18-vuotias vanha ukko, äidin nyhverö poika, keskivertolukiolainen, ylioppilaskirjoitukset niskassa. En ole koskaan suudellut tyttöä, saatikka nähnyt naista alasti jos äitiä ei lasketa, saan hirveät syyllisyydet jokaisesta itsesaas… tyydytyksestä, no runkkaamisesta moneksi päiväksi. Käsiä pitää pestä ja pyydellä unissa anteeksi, anteeksi, en minä tarkoittanut.

Menin reumalääkärille. Mukava mies, entinen uimari itsekin, ei nyt niin kova kuin minä – vertailtiin aikoja – mutta kuitenkin. Hartiat kuin ladonovet niin kuin minullakin. Erikoislääkärinä se selitti kaiken uusiksi niin että ymmärsin, oli pahoillaan, mutta sanoi ettei elämä tähän kaadu, hoidat sen hyvin ja liikut sen mitä liikut. Mitä enemmän liikut, sen paremmin voit. Tutkitaan edelleen.
– Ja onhan sitä elämässä muutakin: elokuvia, musiikkia, kavereita, bileitä, konsertteja, tyttöjä, koulu, kaikkee…
– En osannut sanoa, ettei ne minun elämääni kuulu, paitsi Jape ja koulu.
– Katsotaanhan sitä selkää taas, se sanoi sitten.
– Ota paita pois ja käy tuohon pitkäkseen.
– Se väänteli jalkojani ja taputteli selkää ja lannerankaa, lämmitti stetoskoopin kämmenessään ja laittoi minun rinnalleni. Sitten se hiljeni ja sen liikkeet tuli nopeiksi, se nuuhki korvillaan kuin vainun saanut eläin. Huolestuin. Sanoin että minun sykkeeni on vähän epätasainen, mutta kuulemma sillä pärjää.
– Kuulehan nyt poika, sulla on flimmeri, se sano ja määräsi minut heti sydänfilmiin.
– Kuulihan sen äänestäkin heti, että minulla oli flimmeri vaikka en tiennytkään mikä se oli, ei se nyt kokenut ihmi- nen sellaisesta erehdy.
– Voi saatana, sanoin vaikka en ollut ennen sanonut enkä ymmärtänyt muuta kuin että nyt on leikki kaukana.

Se kirjoitti minulle heti läjän papereita: kipulääkkeen reumaan, reseptejä verenohennuslääkkeeseen ettei sydämeni räjähdä, ettei veri hyydy liikaa ja heitä aivoja solmuun, lääkärintodistuksia ja kaikkea. Ahdistuin niin että yritin laskea leikkiä liput ja laput sylissä ovenraossa:
– Saako täältä vielä ilmapalloja?

– Myöhemmin kävi ilmi, että se flimmeri oli näkynyt jo koulun terveystarkastuksessa puoli vuotta sitten, mutta se vaan oli jotenkin mennyt lääkäriltä ohi. Kai se ajatteli, ettei terveellä huippu-urheilijanuorukaisella sellaista voi olla, vaikka näkihän sen nyt kuka vaan siitä lapusta, että neula on hyppinyt aika rajusti. Nyt ramppaan laboratoriossa antamassa verinäytteitä monta kertaa viikossa ohennuslääkkeen tason seuraamiseksi. Sitten kun se tasoittuu, rytmiä yritetään kääntää sähköllä nukutuksessa. Jos hyvin käy, se kääntyy ja pysyy, jos huonosti käy, niin ei käänny eikä pysy. Sitten sydämen ultraäänitutkimusta ja rasitus-EKG jne. Koska se on ollut niin kauan, ei se taida pysyä.

Itken sängyssä yöt ja pelkään. Yritän puhua äidille, mutta se vaan liukenee johonkin reippauteen.
– Jos lähdetään lomamatkalle jonnekin, kun olet kirjoittanut, kahdestaan…, se sanoo.
– Lomamatkalle kuolemanpelossa? Yritän sanoa, ettei tämä nyt mikään nuha ole, mutta se on ihan turhaa.
Tuskin uskallan mumista, etten aio kirjoittaa tänä keväänä. Se vastaa jotain epämääräistä, että reippaasti vaan. Minä en jaksa olla reipas. Isä on illat siskon kanssa altailla. Japella on se tyttö. Ja selkä, jos se onkin vielä pahempaa?

Sydänlääkäri, pullea ja hyväntuulinen, asiantuntevan ja varmanoloinen mies sanoi sairaalassa, ettei tässä kannata hätäillä, se on toiseksi paras rytmi tämä, kyllä tämän kanssa elää ihan hyvin ja pitkään. Tutkitaan ja hoidetaan. Mutta miksi tämä kaikki minulle, puolessa vuodessa, yhtäkkiä, mitä pahaa minä olen tehnyt ja kenelle? Mistä minua rangaistaan? Keneltä voin pyytää anteeksi, isältäkö kun en jaksanut treenata tarpeeksi? Minullahan piti olla kaikki edessä? Enkö ole rukoillut tarpeeksi? Kaikella on tarkoituksensa. Eihän Herra anna suurempaa taakkaa kuin mitä jaksaa kantaa, eihän?