Luku 10. Liekeissä

Kurt Cobainilla oli masu kipeä lähes koko elämän
eikä voinut olla vaikuttamatta myös päähän.

Hänen lahjakkuutensa oli yksinäistä sorttia
ja johtaa harvoin kokonaiseen.

Tero istuu juuriharja lippalakin alla
ja ulkonevat hampaat hengittävät.
Hän haluaa käydä vain kerran viikossa koska haluaa.
Niin kuin isäsi käy kotona, olin sanomassa
mutta geeneillä on korvat.

Kun ihmisellä on ase suussa
on parasta laulaa. Kitara murskaa kirkkaudellaan
arkuuden ja yhdistää itsemurhapommittajan tavoin
utopian ja ruumiin.

Kohdistin joitakin sanoja hänen viereensä
josta hän voi ne halutessaan poimia.

—

Ei se päälle näy. Mä vaan istun kiikkustuolissa ja katson tele-visiota. Luonto-ohjelmia ja uutisia ja urheiluruutua. Teen lumityöt ja tiskaan kun käsketään. Ja siivoan. Täällä on paljon käskijöitä. Asialliset hommat teen ihan mielelläni mutta en muuta. Simputushommat mä muistan. Lasku tulee perästä. Olen ollut täällä kaksi vuotta, käynyt koulua, tehnyt läksyjä ja pelannut sählyä. Vittu mä vihaan sählyä. Ruotsalaisten luistelutaidottomien tyttöjen mailapeli! Kaksi vuotta! Kukaan ei ole vielä kysynyt mitä kuuluu? Mitä mietit? Miltä tuntuu? Mistä tykkäät? Onko paha olla? Kaipaatko kotiin? On täällä muutama ihan mukava tyyppi töissä, mutta suurin osa vaan vittuilee, ja jos ei suutu, niin ne vittuitlee vielä enemmän. Kysyin kerran yhdeltä iltavuorolaiselta muijalta (olisiko se edes peruskouluaan loppuun käynyt vähän päälle parikymppinen thaiboksaaja?), että mikä se maksaa kun koko ajan vaan rassataan.
– Se on hyvä vähän siedättää niin opit kuinka tuolla ulkomaailmassa pärjää, se selitti ja veti keuhkot täyteen ilmaa.
Se tekee aina niin kun sitä pelottaa, niin ku joku muinainen kauluslisko. Vai pumppaako se itselleen tissejä lisää? Ja mitähän se niillä tekisi? Mitä tuollaiselle vähälahjaiselle potkimiskoneelle uskaltaa ja kannattaa sanoa? Ajattelin ettei se tämän vaikeampaa voi olla.

Mutsi on hullu. Mitä mä sille mahdan? Niiltä meni vuosia huomata se, minkä olen tiennyt aina. Mutta en mä ymmärrä miksi mun piti lähteä sieltä eikä sen. Ihan hyvin oltaisiin isän kanssa pärjätty, pikkuveli ja mä. Isä ei ole hullu eikä juoppo. Hiljainen se on ja ujo niin ku mäkin, mutta työnsä tekee ja ruokaa.

Akka olisi pitänyt laittaa suljetulle ajat sitten, panna lukkojen taakse ja heittää avain kaivoon, mutta se jäi kotiin. Kai se sosiaali-ihminen yritti siinä kaikkensa ja sitten oli niitä intervallihoitoja. Taisi olla musikaalista hommaa, ja varmaan se olisi ollu hyväkin juttu jos niistä ois ollu apua, mutta kun ei ollut. Sen aikaa oli rauhallista kun se oli siellä. Kun se tuli kotiin, mä lähdin. En mä niitä harhoja nähnyt, se näki. En mä rikkonut keittiön ovea enkä televisiota. Se ne hajotti ja syytti mua. En mä kiljunut joka asiasta ja maannut sängyssä viikkoja putkeen ja paskonut alleni. En mä ollut tuhannen kännissä koulun kevätjuhlassa. Olin muka lyönyt sitä, vaikka itse kaatui saunassa ja löi päänsä kiukaan reunaan. En ollut edes kotona silloin. Mutta silloin kun se alkoi läpsimään veljeä, menin väliin ja annoin pojan nukkua mun huoneessa. Olin mä paljon pois koulusta, mutta en mä ryypännyt tai huumeita käyttänyt enkä tule koskaan käyttämäänkään, enkä liikkunut rosvojen kanssa.

Jouduin perhekotiin, mutta hyvä paikka se oli. Sakella ja Marjalla oli selkeää ja rauhallista. Ne molemmat olivat jonkin sortin erikoissairaanhoitajia, en tiedä miten erikoisia. Meitä sijoitettuja oli kaksi, toinen oli 13-vuotias tyttö, ja niiden kaksi omaa lasta olivat ihan mukavia vaikka en mä niiden kanssa kunnolla ystävystynyt. Oltiin kuitenkin paljon yhdessä, reissattiin niiden tila-autolla pitkin laskettelukeskuksia, pelattiin Monopolia ja Trivial Pursuitia, vuokrattiin elokuvia ja syötiin shipsejä ja kerran käytiin Kreikassa lomalla. Oli tosi mukavaa välillä, vaikka olikin ikävä kotiin. Kävin siellä joka toinen viikonloppu, jos akka ei ollut kotona.

Asioista puhuttiin etukäteen ja jälkikäteen, ne ei vaan tapahtunut. Mutta ei se pelkkää retkeilyä ollut. Omat hommat piti tehdä kunnolla. Sakke katsoi tarkkaan että mentiin nukkumaan ajoissa, ja Marja tarkisti läksyt ja opettikin jos en ollut jotain ymmärtänyt, ja paljon sitä olikin. Olin kyllä välillä aika liekeissä kun en aina osannut ja jaksanut keskittyä. Olin matikassa tukiopetuksessa ja vähän se nolotti, mutta Sakke sanoi, että itseäsi varten sinä koulua käyt ja se on ihan sama mitä muut ajattelee. En mä mihinkään lukioon ole menossa, mutta jos pääsisi ammattikouluun kuljetuspuolelle niin kuin isä, tai kokiksi.

Sitten Marja alkoi odottaa vauvaa ja mua alkoi ahdistaa; tuntui että olen liikaa, vaikka ne molemmat sanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, voi tuntua vähän turvattomalta kun tulee näin iso muutos, mutta katsotaan tämäkin asia yhdessä läpi. En mä pystynyt. Ajattelin että ne heittää ulos kuitenkin. Piti lähteä hatkaan. Olin öitä pois ja kerran humalassa jouduin putkaankin. Sakke sanoi, että kerrankos sitä putkassa ollaan, mutta ei mielellään toista kertaa. Tuli kolmaskin kerta ja Sakke alkoi toppuuttelemaan kun aloin riehumaan kotona ja huitaisin sitä vahingossa päähän. Ei se takaisin lyönyt, vaikka olisi se voinut ja pärjännyt. Hävetti kun sillä lailla keitti yli. Kun oltiin rauhoituttu, puhuttiin seuraavana päivänä että pitääkö mulla hermo, että ollaanko kaikki turvassa. Sanoin rehellisesti, että ei taida pitää. Jouduin tänne jumalan selän taakse. Olisi pitänyt valehdella.

Tämän paikan nimi on Kivireki. Hyvä nimi, ei oikein asiat luista. Olen ollut täällä yli vuoden, kun alkoivat pohtimaan, että olisinko mä ehkä masentunut. Ainahan mä tällainen olen ollut. Hiljainen. Vanhat asukit tuli yksi ilta testaamaan, että mistä meikäläinen on tehty. Siinä aikansa vittuilivat ja vaihtoivat jalkaa kellarin käytävällä, mutta kun en sanonut mitään, ne lähti ihmeissään pois.
– Palataan asiaan, niiden johtajaporo sanoi ja limppasi mua kengille.
Teknisen tunnilla löin taltan höyläpenkkiin pystyyn sen pikkusormen viereen ja tuijotin sitä silmiin niin kauan että se häipy. Ravisteli mennessään kättään, vaikka ei siihen mikään sattunut.

Lopulta ne toimitti mut nuorisopsykiatrin luo, joka totesi heti, että näin depressiivinen poika tarvitsee keskusteluapua psykoterapeutin kanssa ja aika pian. Kivireen pomo oli sitä mieltä, että kyllä se käy liian raskaaksi se terapioissa juokseminen ja matkaakin on aika paljon. Jos kuitenkin masennuslääkettä, niin kyllä se siitä.
– Poika töihin, niin kyllä se siitä koppeentuu!
Sun kesämökkiäsi maalaamaan, meinasin sanoa mutta jätin sanomatta.
– Jospa minä kuitenkin määrittelen hoidon sisällön, tämä psykolääkäri sanoi, – ihan koulutuksen puolestakin.
Myös sosiaalityöntekijä oli terapian takana.

Pääsin terapiaan sellaisen vanhemman naisen luokse, tai ensin ajattelin, että jouduin. Kyllähän se ensin pelotti olla ihan vieraan kanssa. Sillä oli vastaanotto markettien takana sellaisessa keltaisessa vanhassa talossa kuin jossain mummonmökissä – tai noidan. Istuttiin siinä hiljaa. Se emäntä oli semmonen hiirulaisen näköinen rillipää eikä se paljoa puhunut mutta katsoi kamalan tarkkaan.
– Mitä sitä tämmösessä puheterapiassa oikein pittää tehä? kysyin.
– Se alkoi nauramaan ja sanoi että oikeastaan puhetera- pia on sellaista, että jos jollakin on vaikeuksia puhumisessa, vaikkapa paha änkytys tai muuta vaikeutta puheen tuottamisessa, niin se auttaa.
– Sinulla ei sellaista taida olla, mutta puhua täällä on tarkoitus sellaisista asioista, joista itse haluat.
– Entä jos ei osaa?
– Nuorena oppii uusia asioita niin helposti. Toista se on meillä vanhuksilla, se sanoi.
Ei se mikään vanhus kyllä ollut.
– Mitä hyötyä siitä puhumisesta sitten muka olisi?
– Mietitään yhdessä sinun juttuja. Kaksi päätä on viisaampi kuin yksi, se väitti. – Ja kun puhuu, niin tietää tarkemmin mitä ajattelee ja tuntee, ja se toinen jolle puhuu, voi ehkä olla avuksi.

Ei me siinä mitään ihmeellistä puhuttu, juttelin ihan koulujuttuja ja laitoksen asioita. Vähän pelotti sanoa, ettei aina oikein halua puhua mitään ja jos se kertoo eteenpäin jollekin. Sillä ei ollut kiire minnekään ja sitä kiinnosti oikeesti mitä mieltä mä olin asioista, miltä musta tuntu joku mun mielestä aika pikkujuttu. Mukavinta oli se talo. Siellä oli ihan hiljaista ja lämmintä, jotenkin kodikasta. Koko muu maailma oli jossain ihan kaukana. Aloin puhelemaan ajasta ennen laitosta, kuinka mutsi riehui harhoissaan, repi ukon vaatteita ja kerran oli sytyttää koko talon tuleen vihoissaan kun luuli, että isä on yöt kapakoissa ja vieraissa naisissa. Isä oli töissä, ajoi rekkaa yöt läpeensä. Ei niistä mukava ollut puhua ja joku puristus tuli kyllä välillä aika kovaksi. Terapeutti sanoi, ettei yhtään ihmettele.
– Sinua saattaa kaihertaa nämä asiat aika pahasti.
– Enpä tiedä. Kaikkeen tottuu.
– Ei totu, eikä tarvitsekaan, se sanoi hiljaisella äänellä.

Kivireessä vuosi terapiaa oli tarpeeksi, ainakin sitä oli liikaa, se kuulemma häiritsi koulua ja olin muutenkin muuttunut levottomaksi.
– Kyllä kaksi kertaa viikossa on liikaa, kerran viikossa riittää, ne selitti.
– Siihen ei mun terapeutti suostunut, pikemminkin se olisi lisännyt tapaamisia kuin vähentänyt niitä.
– Jospa lähdetään siitä, että minä osaan ammattini, se sanoi ihan suoraan. – Ja levottomuus voi olla aika hyväkin asia nuoressa miehessä.

Jostain syystä mun sosku oli taas vaihtunut, eikä tällä uudella ollut mitään kantaa mihinkään vaan se antoi päällikön mellastaa ja määrätä. Sehän löi hihnat kiinni, että nyt loppui asioilla mähjääminen ja psykologisointi.

Menin ihan tukkoon. Pomo heivasi mut toisen lääkärin luo joka siltä istumalta oli sitä mieltä, että mulla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö ja se määräsi mulle Deprakinea. Sain mahan kipeäksi, oksetti ja päätä särki koko ajan. Mentiin kolmannen psykiatrin luokse, jonka mielestä Risperdal oli oikeaa ainetta kun oli tuota sukurasitustakin äidin puolelta. Ei kuulemma entinen lääke purrut tarpeeksi. Tämä puri. Istuin tunneilla ihan tokkurassa, tuli sellaisia vauhtioloja, jalat vapisi ja nenä valu omia aikojaan ja vatsaa väänsi. Tuli äiti mieleen, eikä se ollut ikävää. Sitten ne halus kokeilla Cipralexia, Luvoxia tai Zoloftia, mutta mä sanoin että lääkkeitä en ota, enkä ottanut.

Sain keittiövuoroa kolminkertaisena ja viikon arestia omassa huoneessa pelkät pikkuhousut jalassa, mutta lääkkeisiin en alkanut. Kun olin tupakalla, pomo tuli repimään jostain ihan vauhkona, nosteli mua seinille mutta säikähti sitten, että teen valituksen ja hyvitteli viikkokaupalla. Tuumailin että lasku tulee perästä. Ei näistä valittaa auta,

Kukaan ei usko. Raine oli valittanut samanlaisista jutuista sosiaalityöntekijälle, mutta se sanoi, että parempi olla ihan hissunkissun niin ei tule vaikeuksia enempää. Tulin kerran koulusta ja kaikki mun tavarat oli heitelty pitkin lattioita, mitä lie etsineet. Kävin välillä karkureissuilla, mutta eihän mulla ollu paikkaa minne mennä niin kuin vaikkapa Rainella. Mustalaiset pitää paremmin huolta omistaan kuin valkolaiset. Ei ne sitä kiinni saa, on varmaan jo Köpiksessä. Kerran mun seuloissa oli muka huumejäämiä.

Kahden viikon päästä tulivat sanomaan, että puhtaat ne olivat sittenkin olleet.
– Piditte vähän jännityksessä että pärjää ulkomaailmassa, eikö?
Näki että niiden teki mieli tulla päälle, mutta eivät uskaltaneet.

Isä ja veli eivät käyneet kuin kerran. Matkaa oli yli 200 kilometriä ja isällä meni kaikki aika äidin hyysäämiseen. Eikä sillä ollut autoakaan. Jouluna olisin käynyt kotona mutta kun kuulin, että emäntäkin on siellä, niin jäin tänne. Makasin sängyssä koko joululoman ja kun koulut al- koi, en mennyt sinnekään. Värjäsin tukan mustaksi ja rupesin kuuntelemaan kirkonpolttomusiikkia. Olin kyllä aika liekeissä. Ottivat soittimen ja levyt pois, koska tuollainen musiikki ahdistaa.
– Ketä? olin kysymässä mutta annoin asian olla.

Sakke kävi katsomassa mua ja säikähti miten huonossa kunnossa olin, sen mielestä ihan hiljainen ja alistunut. Se kävi hellankoukkuna suuren päällikön juttusilla siitä, miksei terapiaa ole jatkettu.
– Ei siitä ollut mitään hyötyä, pomo sanoi.
Sakke vastasi, että ottavat mut takaisin heille. Keskitysleirin päällikkö sanoi, ettei se käy päinsä, että turvattomuutta tulee vaan lisää jos koko ajan kotia vaihdetaan. Sak- ke sanoi, että ei se nyt jumalauta noin ole, poikahan menee ihan sekaisin täällä.

Niillä oli monta palaveria ja se mut terapiaan lähettänyt nuorisopsykiatrikin oli paikalla. Vaikka se ja Sakke kuinka väänsi rautalangasta, että mun pitää päästä sieltä pois ja takaisin hoitoon, niin se leirivaksi vaan puhui kaikki ympäri että ei. Mikä helvetin profeetta se on kun kukaan ei mahtanut sille mitään, puhu mustan valkoiseksi ihan tuosta vaan.
– Täällä on rajat ja toimintaa, se sanoi.
– Sulla on rajat päässäsi mutta ei toimintaa, Sakke he mostui.
Nuorisopsyko selitti, ettei mun kaltaista masentunutta poikaa voida pitää keskellä epäsosiaalisia nuoria, vaan mä tarvitsen aivan toisenlaisen paikan ja tiiviin psykoterapian.
– Ei tunne-elämältään vaurioitunutta nuorta lääkkeillä, kasvatuksella tai sählyllä hoideta. Ja rankaiseminen ei auta, koska ei ole mitään rangaistavaa, se selitti. – Poikahan on umpikujassa, toivoton ja huutaa teoillaan apua…
– En minä mitään kuule, pomo selitti, pälyili kelloaan ja haki kuudennen kupin kahvia.
Sillä oli sählytreenit alkamassa ja kiire sinne, mutta ei se iljennyt kesken lähtee.
– Et tosiaankaan. Minulla nyt sattuu olemaan parempi kuulo näissä asioissa, kun on tämän alan erikoislääkärin koulutus ja kokemusta noin 20 vuotta enemmän kuin sinulla, psyko sanoi ja jatkoi. – Olet aika isojen asioiden äärellä kesäyliopiston kasvatustieteen apropohjalta. Ensin poika jätetään yksin ahdistuksensa kanssa ja sitten aletaan lääkitsemään kuin jotain mielisairasta ihmistä!

Mutta pomo vaan selitti ummetlammet ja heilutti kehonrakentajan kroppaansa edes takaisin kuin autistinen kuulantyöntäjä. Sosiaalityöntekijä (muuten kolmas sen jäl- keen kun olin joutunut pois kotoa) sanoi, että sen on vaikea ottaa kantaa kun ei tunne asiaa tarpeeksi, mutta kyllä koulu on tärkein asia. Nuorisopsyko sanoi, että eihän tässä kukaan ole kiistämässä koulun arvoa, mutta täytyyhän ma- sennusta hoitaa, että jaksaa sitä käydä. On ihan järjestelykysymys hoitaa molemmat.
– Ei nuoren hoitoa voi lykätä silloin kun hätä on suuri.
– Nyt on.

Ei ne mitään mahtaneet. Mut oli huostaanotettu ja valta soskuilla vaikka psyko esitti, että nyt on kyse lääkärin määräämästä hoidosta. Oli se mukava, että kerrankin joku oli mun puolella mutta muuten ihan sama. Lasku tulee perässä.