Karattiin. Ensimmäinen paikka mistä lähettiin oli oikeestaan ihan hyvä. Oli omat huoneet, omat komerot ja ihan järjestystä muutenkin, muttei mitään natsipaskaa. Koulussa piti käydä, muttei sinne tukasta vetäen revitty. Käytiinkin me siellä. Aina ei jaksanu, opet motkotti, anto tehtäviä, joita sitten tehtiin tai ei tehty.
Pitkillä automatkoilla – vuosia sitten – pidimme lasten kanssa levyraatia. Jokainen sai valita kuunneltavaksi yhden kappaleen, jolle toiset antoivat pisteitä. Arvatenkin poikavaltaisen raadin musiikki pitäytyi raskaassa rokinrytkeessä jonka väliin aikuiset asettelivat joko tosissaan tai kiusallaan oman nuoruutensa kokemuksia. Oma valintani osui kerran Tapani Kansan 1968 levyttämään Delilah-kappaleeseen.
Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen.
Kaihdin tuo peittänyt ikkunaa on rakkaimpain.
Luonaan on toinen.
Sydämein kuolevan tunsin kun sen nähdä sain.
Ihminen muuttuu näkymättömäksi silloin kun peilistä ei näy mitään. Pystyi kävelemään seinien läpi ja leijumaan ilmassa. Nukkui silmät auki. Oli sitä mieltä että genetiikka on ratkaisu kaikkeen ja että sen voi leikata pois.
– Minkä? sinä kysyit.
– En muista, sanoi ja alkoi puhumaan kuinka monta neliötä mahtuu ympyrään.
– Kuinka monta? kysyit.
– En muista, sanoi.
Suussa oli lyijyn maku. Koko ajan juoksi vessassa. Mitään ei tuu.
olen tietysti minä. En kestä ylitunteellisia paisutettua kohtauksia joissa esitetään suurta draamaa, kärsimystä, kaipuuta niin alleviivaten että oksettaa. Tarinaa on sen verran että laulajat saava vetää henkeä ennen seuraavaa päälle liimattua laulua tuskasta, pyhästä vihasta tai ikuisen onnen iloriemusta. Monesta musikaalista olen lähtenyt kesken pois. Ei pysty!
Ei ole internet-yhteyttä