Pitkillä automatkoilla – vuosia sitten – pidimme lasten kanssa  levyraatia. Jokainen sai valita kuunneltavaksi yhden kappaleen, jolle toiset antoivat pisteitä. Arvatenkin poikavaltaisen raadin musiikki pitäytyi raskaassa rokinrytkeessä jonka väliin aikuiset asettelivat joko tosissaan tai kiusallaan oman nuoruutensa kokemuksia. Oma valintani osui kerran Tapani Kansan 1968 levyttämään Delilah-kappaleeseen.

Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen.
Kaihdin tuo peittänyt ikkunaa on rakkaimpain.
Luonaan on toinen.
Sydämein kuolevan tunsin kun sen nähdä sain.

On helppo ymmärtää miksi Metallican lapset saivat siitä näppyjä – finnien lisäksi – ja makean naurun. Mutta mikä siinä kosketti minua silloin ja koskettaa yhä edelleen? Kappaleen levytyksen aikaan olin 12-vuotias omia näppylöitäni odottava maalaishipinalku. Onko laulun mustasukkaisuuden karvas vainoharhainen polte jo kärventänyt esinuoruusikäisen sielua kuten – enemmän tai vähemmän kiellettynä tai avoimena – voi tapahtua aikuisuudessa?

Muistan kappaleen soineen radiossa ja sitä kautta omassa päässäni vaeltaessani edestakaisin ensimmäisen ihastukseni ikkunan alla verhojen takana tapahtuvaa elämää pohtien. Kyse ei ollut vielä sellaisista tunteista jotka liittyvät seurusteluun ja rakkauden menettämisen kipuun, vaan läheisyydestä haaveksimiseen ja siihen että onko itse tarpeeksi hyvä tämän ihanuuden kiintymyksen kohteeksi.

Miksi sitten petos, mustasukkaisuusdraama, häpeä, iva, tappo ja kyyneleet koskettavat pikkupoikaa? Olemmeko kokeneet tämä petoksen jo aikaisemmin lapsuudessamme? Lapsuuden mielikuvissa yksin omistamallemme äidillä ja ihailemallamme isällä on jotain yhteistä, salaisuus, joka ei lapselle kuulu ja johon hän ei vielä ole kykenevä; seksuaalinen kanssakäyminen. Pikku-Prinssi tajuaa että kuningas on paikalla. ”Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti” sanoo suomalainen sananlasku. Voisiko nuoruusiän alussa olla kysymys aavistuksesta siitä että lapsuuden rakkausobjektien lopullinen menettäminen ja irtaantuminen kaikenkattavasta äidinhoivasta on käsillä. Tämä realiteetti pakottaa lapsen tekemään työtä kasvaakseen hieman isommiksi pojiksi ja tytöiksi saavuttaakseen ihailemiensa aikuisten kykyjä. Nämä lapsuuden mielikuvat nousevat väistämättä uudelleen esiin puberteetin alkaessa myllertää mielen ja ruumin kokonaisuutta kohti uutta kehitysvaihetta, nuoruusikää.

Vaikka Raamatun Simsonin ja Delila-tarina ei ollutkaan sanasta sanaan tuttu oli koulun uskonnontunneilta mieleen voinut jäädä että Delila oli vaarallinen nainen; hän sai selville että Simsonin voiman salaisuus oli tämän hiuksissa, jotka nainen salaa leikkasi ja näin petti hänet. Samoin on nuoruudessa. Lapsuuden äiti voi liiallisella sitomisellaan riistää pojan voimaa ja tilaa kasvaa mieheksi, joka – asioiden suotuisasti edetessä – kasvaa isänsä kaltaiseksi ja alkaa etsiä äitinsä kaltaista rakkauden kohdetta ikätovereiden parista. Kokisimmeko itse joskus jotain vastaavaa kiihkoa?

Ei ei ei Delilah, ei ei ei Delilah.
Väärin teit, oi rakkaani niin väärin teit,
menetin kaiken sä uskoni huomiseen veit.
 
Kääntää en katsetta voinut, jäin ikkunan ääreen.
Aamu jo valkeni kun hänen lähtevän näin.
Nauroit kun saavuin. Tuskani vallassa hillinnyt
en itseäin.
 
Ei ei ei Delilah, ei ei ei Delilah. Ei, et saa, et jättää                   
näin mua saa, pyydän kun kosketan otsaasi kalpenevaa.
Viimeisen kerran kyynelten lävitse piirteesi nähdä mä saan.
Vaikk’ anteeksi antaisit en sua takaisin saa.

Menetys on lopullinen, suru ja pettymys syviä, kyyneleet aitoja. Lapsuuden loppu tuntuu kuolemalta että elämä voi jatkua. Omat jalat tulevat vahvoiksi vain niitä käyttämällä. Tapani Kansa saavutti aivan erityistä tunnekoskettavuutta juuri tässä laulussa. Alkuperäisen huutaa ja nyyhkyttää Walesin Tiikeri Tom Jones. Oli muuten Vaasassa keikalla kesällä eikä kukaan kertonut! Mutta Tapsakin onnistuu hyvin: tässä pateettisessa mutta karvaassa kappaleessa on enemmän tunnetta ja taitoa kuin sadassa tämän päivän liukuhihnaiskelmässä yhteensä. Automatkalevyraadin minimipisteet eivät hetkauta silloin kun saa hetkeksi hikisen reissun lomassa palata muistoihinsa ja yrittää säilyttää kasvonsa järkevänä isänä takapenkkiläisten ivahuutojen keskellä.

Meillä kaikilla on sisäinen Delilahimme. Tokihan oman nuoruuteni 70-luvun Dannyjen ja Johnnyjen tilalle tulivat Led Zeppelin, Johnny Winter, Deep Purple, Uriah Heep ja Black Sabbath omalla painollaan jättäen lähtemättömät jälkensä pitkällä tiellä kohti aikuisuutta. Ehkä pieni kiusa pitää kuskin paremmin hereillä seuraavat 100 kilometriä:
– Kyllä isä rokistakin jotain tietää, odottakaas vaan seuraavaa levyraatia, – oliko se Elvis kun lauloi Thats Alright Mama…?
Veikkaisin että takapenkiltä kuuluu kuorossa:
– Kuka Elvis?

.

Ei ole internet-yhteyttä