olen tietysti minä. En kestä ylitunteellisia paisutettua kohtauksia joissa esitetään suurta draamaa, kärsimystä, kaipuuta niin alleviivaten että oksettaa. Tarinaa on sen verran että laulajat saava vetää henkeä ennen seuraavaa päälle liimattua laulua tuskasta, pyhästä vihasta tai ikuisen onnen iloriemusta. Monesta musikaalista olen lähtenyt kesken pois. Ei pysty!
Sitten menin katsomaan Baz Luhrmann ohjaamaa Moulin Rouge! –elokuvaa, vuosi taisi olla 2001. Se on hullu, turboahdettu ja hektinen Bollywoodtykitys Pariisin kuuluisan kabareeteatterin Punaisen myllyn maailmasta ja nuoren kirjailijan Christianin (Evan McGregor) rakkaudesta kurtisaani Satineen (Nicole Kidman). Elokuva sotkee kaikenmaailman musiikin yhdeksi hurrikaaniksi tyylilajista piittaamatta, biisit sisältävät biisejä jotka sisältävät biisejä ja viittauksia sinne tänne ja tuonne; Patti Labelleä, Madonnaa, Christina Aquileiraa, Pinkiä, Fatboy Slimiä, Bonoa, Stingiä ja kaikkea muuta Nirvanaa unohtamatta.
Nat King Colen tunnetuksi tekemän Nature Boy (säv. George Alexander Aberle 1948) särkee paatuneemmankin musikaalin vihaajan sydämen – jonka muuten laulaa David Bowie ja heittää sen sitten Massive Attackin syliin – puhumattakaan Elton Johnin Your Songista, jonka Evan laulaa karhealla äänellään alastomasti ja aidosti. Kidmanin ja McGregorin rakkausduetot eivät tunnukaan vaivaannuttavilta vaan kirpeiltä silloilta omien (epätoivoisten) rakkauksien kokemuksiin. Tai sitten olen tullut vanhaksi. Elokuvan sankareiden ystävät ovat lojaaleja, viholliset pahoja ja rakkaus ihanaa ja onnetonta. Vaikka häikäilemättömyys ohjaa maailmaa Show Must Go On.
Sitten tämä Across The Universe vuodelta 2008, ihmeen vähälle huomiolle jäänyt elokuva. Moulin Rouge! kahmi Oskareita takanreunukset täyteen. Across The Universe on The Beatlesin lauluihin rakennettu tarina pojasta ja tytöstä, tietysti. Jude on Jim Sturgess ja Lucy on Evan Rachel Wood, tuttuja nimiä The Beatlesin biiseistä. Tarina kuljettaa isää etsivää Jimiä Liverpoolista Jenkkilään huippuyliopiston käytäville ja poikaporukan kasvukipujen ja hulluttelun maailmaan. Nuoret puhkeavat laulamaan ja tanssimaan milloin vaan ilman mitään kitkaa. Käyhän siellä kähisemässä mm. Joe Cocker. Jim Sturgess laulaa melkein yhtä hyvin kuin Lennon ja McCartney yhdessä, no ei sentään, mutta todella hyvin. Klassikot on sovitettu tuoreesti ja hienosti, heitetty ihan toiseen ulottuvuuteen laadun kärsimättä. Varsinkin Let It Be repii sydämen irti tässä yhteydessä; Vietnamin sota ja rotumellakat vievät kevyesti alkaneen draaman kohti rankkoja yhteiskunnallisia konflikteja ja kaiken ytimessä on – tietysti All You Need Is Love. Hieno leffa tämäkin piti The Beatlesin musasta tai ei, mutta varsinkin jos pitää.
Viihteessä ja taiteessakin ollaan usein aidon ja mukatunteiden kysymysten äärellä. Tästä on hyvä, no hyvä ja hyvä, osuva esimerkki brittien X Factor: lahjakkaat – kuka enemmän kuka vähemmän – laitetaan laulamaan kilpaa ja kosiskelemaan liveyleisön ja tv- ja nettikansan ääniä (lue rakkautta) että kuuluisuuden ihanat keitaat avautuvat. Ei se nyt niin vaarallista ole jos keikkaa pukkaa, ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, mutta saattaa siinä niinkin käydä että pää sekoaa kimmellyksestä niin ettei enää muista miksi laulan; esitänkö tunteita vai koenko ja osaanko jakaa niitä todella. Harjoitus tekee metsurin.
Mieleeni tulee Sidney Pollackin rankka elokuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don’t They?, 1969). Se ei musikaali vaan makaaberi tanssielokuva. Elokuva sijoittuu 1930-luvun lamaan U.S.A:ssa ja kuukausia kestäviin maratontansseihin jossa viimeisenä pystyssä pysyvät tanssijat palkitaan. Tässä © Markus Sorsan ansiokas kirjoitus aiheesta osoitteesta elitisti.net. (22.10.2006).
They Shoot Horses, Don’t They? kertoo raadollisen tarinan pula-ajan aikaan järjestetystä maratontanssi-kilpailusta. Tanssimaratonit olivat 1920-30-luvuilla suosittuja kestävyyskilpailuja, joissa viimeksi pystyssä oleva pari voittaa käteispalkinnon. Guinnessin ennätystenkirjan mukaan pisin koskaan tanssittu kilpailu kesti peräti 5152-tuntia välillä elokuun 20. 1930 ja huhtikuun ensimmäinen 1931! Tanssiminen oli järjestäjien toimesta tiukasti valvottua ja säänneltyä, ja yleisön kiinnostuksen säilyttämiseksi kilpailua piristettiin aika-ajoin erilaisilla ohjelmanumeroilla, tehtävillä ja pudotuskilpailuilla.
Osanottajista tähän fyysisesti ja henkisesti erittäin rankkaan urheilulajiin ei varmasti ollut pulaa, siitä piti lama-aika huolen. Ihmiset olivat valmiita riskeeraamaan terveytensä taistellessaan palkinnoista, joiden suuruusluokka vaihteli muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen dollariin. Tarkoin säännellyistä lepotauoista ja ruokailuista huolimatta ihmisiä myös kuoli tanssimaratonien aikana tai niiden seurauksena.
Elokuva perustuu Horace McCoyn kirjaan. McCoy tunnetaan ennen kaikkea kovaksikeitettyjen pula-aikaan sijoittuvien romaanien kynäilijänä. Innoituksen They Shoot Horses, Don’t They? -kirjaansa McCoy sai työskennellessään portsarina Santa Monica Pierin huvittelukeskuksessa, missä tanssimaratoneja järjestettiin.
Jane Fonda näyttelee elokuvassa kaiken kokenutta, kaikkeen jo moneen kertaan pettynyttä kyynistä Gloriaa, joka yhdessä kumppaninsa kanssa osallistuu Los Angelesissa pidettävään tanssimaratoniin. Pääpalkintona on 1500 dollaria rahaa ja lisäksi ilmassa on huhuja siitä, että yleisön joukossa saattaa olla Hollywoodin kykyjenetsijöitä, olivathan tanssimaratonien menestyjät, ”Horses”, kuten kokeneita maratoonareita kutsuttiin, aikansa Big Brother -julkkiksia sen kuuluisan viidentoista minuutin ajan… Jo ilmoittautumistilaisuudessa Glorian yskivä tanssikaveri kuitenkin diskataan lääkärin toimesta, koska hän sairastaa ehkä keuhkokuumetta
Ilman paria Gloria ei saa osallistua kisaan, niinpä kilpailun järjestäjä, showmies ja promoottori Rocky (Oscarilla roolistaan palkittu Gig Young) kutsuu kadulta sisään nuoren miehen, vaeltelevan haaveilijan Robertin (Michael Sarrazin). Pienen vastustuksen jälkeen miellyttämishaluinen Robert suostuu Glorian pariksi ja pitkä urakka voi alkaa. Suuresta joukosta tanssijoita kamera pian valikoi neljän parin ryhmän, jonka edesottamusten, toiveiden ja pettymysten, kautta käydään läpi koko maratontanssiskenen raadollinen ja masentava todellisuus.
They Shoot Horses, Don’t They? on suurta näyttelijäntyön juhlaa. Ohjaaja Pollack rakentaa tanssijoista ja seremoniamestari-Rockysta tiiviin ihmissuhde-verkoston, jonka kautta kaikkien pääosanesittäjien taidot saavat tilaa ja jokaisesta hahmosta tulee omalla tavallaan sympaattinen ja traaginen pelinappula, ja uhri jatkuvassa valokeilassa liukkaalla parketilla. Taustalla pyörii Rockyn julma koneisto, joka takoo rahaa tekemällä spektaakkelia köyhien ja epätoivoisten osallistujien hädällä yhtälailla köyhien ja epätoivoisten katsojien riemuksi. Rocky toistaakin monessa kohtaa show’nsa taustalla vaikuttavaa filosofiaansa: ”ihmiset, joilla ei ole mitään haluavat nähdä ihmisiä joilla asiat ovat vielä kurjemmin.”
Elokuva kulminoituukin hyvin pitkälle juuri Rockyn hahmoon. Rocky on koko ikänsä showbisneksen halvalla puolella viettänyt, pieniä lantteja maksavan yleisön vaihtelevien mieltymysten orjaksi vajonnut sympaattinen narri itsekin, mutta samaan aikaan omassa pienessä, ajasta ja paikasta lähes irrallaan toimivassa organisaatiossaan jumalan lailla tuomioita jakava ihmisraunio. Tämän kaiken Gig Young tulkitsee pienin elein, vailla sitä mahtipontista seremoniamestarin uhoa, mikä tuo Rockylle jokapäiväisen leivän muiden ahdinkoa hyväksikäyttämällä.
Ohjaaja Pollack’kin tekee miehen työn. Huolimatta siitä, että koko elokuva tapahtuu yhdessä ainoassa tanssisalissa ja koostuu melkein pelkästään dialogista, tapahtumien rytmitys on ensiluokkaisen toimivaa. Väsyneeseen nojailuun tanssilattialla tuovat vaihtelua show’n julmat kilpailunumerot, kilpailijoiden keskinäinen ihmissuhderuletti sekä lepotaukojen aikaiset dramaattisetkin tapahtumat. Kun kilpailu etenee ja heikommat sortuvat alkaa myös mielenterveys järkkyä. Unelma rahasta tai sopimuksesta pieneen sivuosaan mitättömässä Monogram-westernissä jaksavat kantaa vain osan matkaa. Myös Philip H. Lathropin tumma ja sävykäs kuvaus kannattaa panna merkille.
Ainoana miinuksena muuten mahtavassa elokuvassa on kuitenkin ylipateettinen loppuratkaisu. Se on tunnepuolella perusteeton ja vie pohjaa pois aiemmalta kehittelyltä. Tämäkin saattaa tosin olla makuasia. Näin siis Markus Sorsa.
Eli hienoja elokuvia laulun ja tanssi maailmasta. Näin lööppiaikakaudella post-sivistyksen rippeiden jälkimainingeissa nähtäväksi jää valitaanko Saara Aalto Yhdysvaltojen presidentiksi ja voittaako Donald Trump Brittien X Factoryn.
.
