Pianisti-säveltäjä Iiro Rantalan teoksella on laimea nimi Nyt sen voi jo kertoa (2011). Se onkin ainoa valju asia kirjassa. Parempi nimi olisi ollut Concerto for Piano and concerto in G#majAb, miehen pianokonserton nimi, mutta sen kaupallista potentiaalia sopii epäillä. Ja sitäkin epäilin että kuinkahan kirjainten kanssa nopeasormiselle työmyyrällä käy, mutta hyvin ovat järjestyksessä, ja taatusti omalla maulla ja tyylillä. Nopeaa, hauskaa mutta myös ajateltua. Tokihan mukana on polvien ja navan välistä huumoria, ehkä liikaakin, mutta sellainen on helposti innostuvan miehen mieli, vapaa kuin vastatuuleen pissaavan pikkupojan kesä. Taiteilija on terve kun leikkii. G#majAb on vitsi sekin; G# ja Ab ovat sama sävel, ja luettuna kissa my ass. Hauskaa jos se on hauskaa.

Mies on häärännyt jazzin synkopoidulla polulla pitkään ja soittanut kaikkialla kaikkien kanssa, mutta hallitsee myös klassisen, säveltää, sovittaa, tekee musikaalia, elokuvamusaa ja monenmoista televisiohupailua että moni on sitä mieltä ettei tee mitään kunnolla. Huumorista saa olla montaa mieltä ja musiikistakin, mutta sen suhteen on syytä kuunnella Trio Töykeiden levytystuotanto alusta loppuun (suurin osa Rantalan sävellyksiä) ennen arvion esittämistä. Bändi heitti 20 vuoden aikana noin 2000 keikkaa, Rantala on tehnyt Australiassa 9 kiertuetta ja Saksassa ainakin 50 muita maita unohtamatta. Siis kiertuetta, ei keikkaa! Hyviä, huonoja, tyhjille saleille, mutta aika usein täysille. Ja mitä tyylistä toiseen hyppimiseen tulee: voiko sama mies tehdä kappaleet Ajolähtö, Ihmisen ikävä toisen luo, Syli, mutta myös Rikoo on riskillä ruma? Alatalon Mikko voi, mutta pakko ei ole kuunnella.

Pyöräkauppiaan poika rakastui musiikkiin, äiti kuskasi Cantores Minoresin koelauluun, pianokin hommattiin, mutta kotona ei voinut harjoitella kun alakerran naapuri veti herneen korvaansa ja Rantalat raastupaan pojan pimputuksesta, joka ei tapahtunut edes yöaikaan. Hyvät treenaa, kirjoittaa Iiro, ja pakko on uskoa. Mutta läpilahjakas kaveri oppi nopeasti, opiskeli paljon ja vuosikausien keikkailu loi rutiinin johon on helppo nojata. Tosin Kuusiston veljekset Jaakko ja Pekka tuntuvat tekevän kaiken vieläkin helpommin. Ehkä hekin ovat harjoitelleet aikanaan riittävästi. Luovuuden moottorina toimii postilaatikosta kolahteleva laskupino. Perheellinen mies ei jouda inspiraatiota odottelemaan.

Itse pidän Iiron suorasanaisesta tyylistä tarinoida, haukutaan kun siltä tuntuu, mutta annetaan myös arvoa, varsinkin hyville opettajille ja toisille soittajille ja säveltäjille. Kyllä tänne syntymämököttäjien maahan muutama ekstrovertti mahtuu jos on asiaa. Jukka Perko, Severi Pyysalo ja monet muut Suomen uuden jazzin lähettiläät ja virtuoosit saavat asianmukaista kunnioitusta, kuten myös liian varhain menehtynyt Pekka Pohjola.

Yliviihteellistynyt musiikkibisnes on Iiron mielestä sieltä minne aurinko ei paista. Olin juuri Oulun Musiikkijuhlilla kuuntelemassa Jo Stancea – taas! – jossa armotonta laulajaa Johanna Förstiä komppaa kotimaisen jazzin kermaa (Mäkynen, Lassy, Puolitaival, Eskola ym.). Jotakin Suomen musiikkiscenessä tehdään oikein. Ehkä hauskin esimerkki ns. kevyen musiikin maailmasta on tämä Uuden Musiikin Kilpailu, siis entinen Eurovision laulukilpailun Suomen karsinta tai jotain sellaista. Kisa tuotti sitä samaa tusinahuttua (lue: ilmanaikuista ihteään) mitä aikaisemminkin. Eihän sen nyt taidetta tarvitse olla mutta silti: hirvee hype tyhjästä. Itse kuulun siihen laajaan vähemmistöön jonka mielestä Euroviisut pitäisi kieltää lailla ainakin EU:n alueella, kuten tractor pulling -kisatkin.

Myös muusikin laaja-alainen ymmärtäminen on Rantalalla paikallaan, klassisen jättiläisistä jazzin suuruuksiin, mutta myös kansanmusiikin, iskelmän, popin ja rockin mestarit saavat arvoa jota harvemmin kuulee konservatorioiden kasvateilta. Vaikka hän kykenee soittamaan kappaleen kuin kappaleen, on mukana myös epäonnistumisia ja on lohdullista kuulla että jotkut klassisen musiikin mestariteokset ovat hänestäkin käsittämätöntä kakkaa. Kun ei kolahda niin ei!

Tuli mieleen lomareissuni Bulgariassa vuosikymmeniä sitten, siis talvisodan ja Berliinin muurin sortumisen välissä. Huomasin kuuluisan pianistin olevan keikalla paikallisen rantagheton kulttuuritalolla. Hellepäivän viileässä varjossa istui noin kahdeksan ihmistä shortsit jalassa aurinkoöljyltä lemuten, pianisti kyyhötti hikinen puku päällä surkean rämpyttimen äärellä, veti Chopinia ja Beethovenia jumalaisesti ja alakerran discosta kantautui bassorummun jumputus pilaten sen vähänkin mitä tilaisuudesta olisi ollut pelastettavissa. Toivottavasti muistan väärin, mutta soittaja oli (jo silloin) maailmankuulu venäläinen pianisti Grigori Sokolov, joka oli ilmeisesti pakotettu jonkin kulttuuri-yhteistyö- ja avunantosopimuksen mukaiselle keikalle kommunistiseen veljesmaahan. Vaikka en ole mikään klassisen musiikin asiantuntija tiesin ja ymmärsin nurkassa soittavan miehen olevan maailmanluokan muusikko. Järjestävän tahon kunnioituksen puute ja oma myötähäpeä tuntuvat vieläkin.

Rantalan kirja on täynnä herkullisia sattumuksia keikkamiehen reissuilta ja projekteista, ja mukaan mahtuu myös taiteilijaelämästä haaveileville hyviä ohjeita kuinka pidetään pää pilvissä (ei pilvessä?) ja jalat pianon penkin alla. Jos siviilielämä ei ole pultattu todellisuuteen saattaa taide lähteä lapasesta. Ja lähteekin. Neljänkymmenen ikävuoden tienoilla ajan rajallisuus tulee yöuniin ja mielen ja ruumiin lainalaisuudet vaativat istumaan mukavampaan asentoon elämän kuhmuisessa keikkabussissa. Kyse ei ole vain taitelijan kyvystä uudistua ja pitää luovuuttaan yllä vaan myös siitä että kaikkea ei ehdi, eikä kykene tekemään, vaikka halua olisi kuinka paljon. On tämä elämäkin elettävänä. Ja onhan se haastavaa olla viemässä lapsia harrastuksiin, tampata matot, istahtaa kavereiden kanssa olusille, säveltää levyllinen kelpomusaa, treenata monta tuntia päivässä, pitää vaimoa hyvänä ja olla samaan aikaan kiertueella Kiinassa.

 

Ei ole internet-yhteyttä