Kun Pussikaljaelokuva päättyi nuorten miesten solidaarisuuden syvenemisen tunnelmissa ja aavistus seuraavasta elämänvaiheesta oli käsillä, joskin vielä tuntemattomana, vie Taru Mäkelän elokuva Varasto (2011) tätä teemaa eteenpäin. Nyt kaksi vanhempaa aikuisen miehen aihiota heittää tikkaa ja läppää maalikaupan varastossa. Töitä on, virtaa ei juurikaan, ja aikaansaavuus edellyttää kaupan puolella hääräävän myyjän ainaista patistelua.
Kari-Pekka Toivosen esittämän Rouskun aloitteellisuus alkaa luistaa laittomuuksien puolelle. Vesa Vierikko on kommunisti, joka marxilaisuus sallii remonttitarvikkeiden sosialisoimisen kassan ohi omaan käyttöön. Eikä Rouskun suhde myyjään Karitaan (Minttu Mustakallio) tunnu elämää helpottavan. Naisen ja miehen välillä on seksin lisäksi olemassa muutakin yhdessä olemisen muotoja, ainakin Karitan mielestä.
Nyt liikutaan cityproletariaatin karikatyyrimaailmassa, jossa päivät kuluvat jatkuvan kiroilun, herkullisen suunsoiton ja kylmien lihapullien syömisen parissa, mutta jotain puuttuu. Elokuvassa, kuten elämässäkin tulee aika, jolloin viimeinenkin ripe mahdollisuudesta piiloutua toisen selän taakse tai käyttää lapsuuden keinoja on menetetty. Ihmisyhteisössä, työssä ja perheessä, eläminen tarkoittaa joidenkin yhteisten perussääntöjen hyväksymistä. Vaikka ne on kirjoitettu pienellä präntillä sosiaaliseen dataamme, niin siellä ne ovat.
Rousku on liukunut asosiaaliselle tielle osallistuessaan maalikaupasta varastamiseen. Vaikka rangaistuksen pelko voi olla hyvä syy astua pois epärehellisyyden maailmasta, on ristiriita kuitenkin ensisijaisesti sisäinen; syyllisyys astuu valintojen ohjaajan paikalle. Vilppi ja pettäminen vie pohjan molemminpuoliselta luottamukselta ja itsearvostukselta. Emme myöskään voi toimia muiden manipuloimana; teemme itse päätökset ja kannamme seuraukset. Myös tätä syvähauska ja rempseä elokuva pystyy lähestymään uskottavasti tavallisten ihmisten kautta. Suojellessaan omaa työpaikkaansa Rousku saattaa työtoverinsa Ranisen suuriin ongelmiin.
Karita saa Rouskusta miehen itselleen vain tätä kiristämällä, joka ei pitkää suhdetta lupaa. Kun Rousku suutuspäissään kotoa häivyttyään katselee kapakan kännikalojen tyhjänmöykkäämistä ja rähistelyä tuntuu köllöttely oman kullan vieressä sittenkin oikealta elämältä. Varastoon työllistetty hyllyjen välissä päivät nukkuva laiskiainen (Jope Ruonansuu) näyttää maailman, josta Rousku on kasvanut ulos: hän on ja haluaa enemmän. Asosiaalisuuden vastakohta on luovuus, jonka syvin muoto on Karitan hallussa.
Viimeistään lapsen syntyminen muuttaa kaiken. Yksi plus yksi onkin kolme. Paluuta entiseen ei ole, ja se näyttää elokuvan alussa kasvuaan pakenevalle Rouskulle passaavan nyt oikein hyvin. On aika ennen ensimmäisen lapsen syntymistä ja aika sen jälkeen. Isän katse pienen ihmisen pieneen jalkaan ja varpaisiin muistuttaa kovasti Brad Pittin roolihahmon suhdetta poikansa syntymään Terrence Malickin elokuvassa The Tree of Life (2011), mutta se on toinen juttu.
