Sain ilon olla Peter von Baghin Muisteja – pieni elokuva 50-luvun Oulusta -elokuvan maailmanensi-illassa lauantaina 13.4. 2013 Oulussa. Finnkinon suuri sali oli täynnä ja mukana olivat myös elokuvan tekijät sekä tietysti itse von Bagh, Oulussa lapsuutensa ja nuoruutensa (1948-1961) viettänyt elokuvan monitoimimies. Elokuva on hauska, kaipaava, koskettava ja osin kriittinenkin muistelo 50- luvun Oulusta, sen historiasta ja kulttuurista. Erityisen arvokkaaksi sen tekee runsas ennen näkemättömien valokuvien, maalausten ja kotielokuvien käyttö; useat historian kuivat tapahtumat nousevat esiin ihmisten tekeminä ja kohtaamisina joiden jäljet ovat vieläkin olemassa.
Vaikka elokuva ei sinällään painotu elokuvamiehen omaan kehityshistoriaan vaan Ouluun, ei se silti jää vain paikalliseksi kokemukseksi; maailman tuulet ja tuiverrukset puhkuvat pohjoiseen asti: teollinen vallankumous, terva, sota, politiikka, yliopisto ja Nokia. Vanhan Oulun hävittämisen vimma näkyy dokumentissa koskettavasti. Osa kuuluu kaupungin kehitykseen ja muutokseen, osa taas on silkkaa historiantajun ja näkemyksen puutetta, ahneutta ja typeryyttä. Mm. Kirkkokadun Kansallisosakepankin jugendtalon teurastus 70-lukuisen autistisen kenkälaatikon tieltä koskee vieläkin.
Lapsuus ja nuoruus muokkaavat meistä sen keitä olemme, näin von Baghinkin kohdalla tapahtui. Hän viittaa vain muutamalla lauseella äitinsä kuolemaan ja etäiseksi jäävän isänsä legendaan Piirimielisairaalan johtajana. Kotitalon arkkitehtuuri sen sijaan saa tilaa, tai se mitä siitä on jäljellä. Jos joku haluaa nähdä sen jonkinlaisena symbolina niin siitä vaan. Elokuvat tarjosivat nuorelle Peterille pakopaikan, uuden maailman sekä uran elokuvatutkijana, kriitikkona, esseistinä ja elokuvantekijänä. Suotta hän ei ylpeile sillä että 15-vuotiaat pojannaskalit toivat elokuvakerhonsa kautta suuren määrän sivistystä ja taidetta pohjolan Valkeaan kaupunkiin.
Muisteja katselee Oulua nostalgian lasien läpi kaipaavasti ja kohtelee sitä silkkihansikkain. Tuntuu kuin hän haluaisi olla vielä Oulussa, kuulua sen intellektuellien, tutkijoiden ja taiteilijoiden suppeaan joukkoon – ja samalla on helpottunut ettei ole. Oulun Lyseon huippupoliitikot ja tiedemiehet ovat tietysti tärkeitä ja mieleen jääneitä ihmisiä siellä koulunsa käyneille, mutta jokin hieman elitistinen sävy elokuvassa on.
Kontrasti nuoren polven dokumentaristien tunnevoimaisuuteen ja henkilökohtaisuuteen on suuri; se ei välttämättä ole vika vaan tyylikysymys – ja ehkä ikäkausikysymys myös. Mukana on myös tuttu teema kirjailijoista jotka jättävät Oulun heti kun siihen aukenee mahdollisuus. Onko tämä totta vai mieliin iskostunut katkera legenda: taiteilijoiden arvostus määrittyy (varmaan kaikilla pienillä paikkakunnilla) sen mukaan kuinka toiset, tässä tapauksessa ”etelän herrat” heihin suhtautuvat. Vasta sen jälkeen hän saa arvoa myös kotikaupungissaan. Jos saa.
Merkittävin havainto liittyy siihen kuinka monta sanomalehteä Oulussa noiden vuosien aikana julkaistiin. Vaikka Peter von Baghin rintakuva ei koristakaan Lyseon käytäviä, ainakaan vielä, on miehestä jäänyt merkki jäänyt Ouluun pysyvästi, ainakin meihin Filmihulluihin. Elokuvan nimi Muisteja, eikä esimerkiksi Muistoja liittyy lapsuudessa kerättyihin kiiltokuviin ja jotain sellaista itse elokuvassakin on; hieman pinnallista, katkelmallista, kokoelman ja säilytetyn tapaista, mutta samalla myös tärkeää historiaa.
Von Baghista itsestään kertova tv-dokumentti Suomalainen elokuvanohjaaja Peter von Bagh (Yle Teema 2010) antaa toisen kulman asioihin Oulussa. Se kuvaa kuinka sodanjälkeisen Oulun kulttuurielämä oli jähmeä ja niukka, mutta se toisaalta pakotti etsimään ja luomaan itse omaa tietä. Vaikka hän ei pitänyt Oulusta hän antaa suuren kiitoksen sen kouluille jotka antoivat kaiken sen tiedon jota hän tarvitsi.
Hänen isänsä Konrad von Bagh toimi silloisen Oulun Piirimielisairaalan ylilääkärinä. Peter kertoo ettei häntä kukaan kasvattanut vaan koki kasvaneensa villinä ja vapaana Piirimielisairaalan niityillä kuin muutkin kasvit, siis siellä missä nykyisin sijaitsee Nokian toimitiloja – tai eihän siellä enää mitään Nokiaa ole – ja Peltolan uusia rakennuksia. Peterin äiti, joka siis kuoli pojan ollessa 6-vuotias, oli syvällisesti perehtynyt kulttuuriin, mm. luki maailmakirjallisuutta alkukielillä jo ennen kuin teokset suomennettiin. Peter kokeekin itsensä äidin kulttuurituntemuksen jatkajaksi. Myöhemmin perheeseen tullut äitipuoli poltti kaikki pojan paperit, kirjat ja valokuvat.
– Voin vakuuttaa että mitään ei löydy. Minulla ei siis ollut menneisyyttä, hän toteaa.
Muutettuaan Helsinkiin hänestä tuli elokuvakulttuurin tärkeä vaikuttaja käsikirjoittajana, arvostelijana, tutkijana, kirjailijana ja ohjaajana. Hän oli mm. kirjoittamassa ohjaaja Risto Jarvan ja kuvaaja Antti Peipon kolmea elokuvaa. Vasta myöhemmin hän kuuli että heillä kaikilla oli lähes identtisiä elämänkokemuksia. Hänen mielestään ei siis liene sattumaa että jokaisessa heidän yhteisessä elokuvassaan (Ruusujen aika, Ralli ja Kun taivas putoaa) oli sydämetön kohtaus jossa naispäähenkilö julmalla tavalla tuhoutuu.
Kun muutin Ouluun 1970-luvun puolessa välissä oli Oulun Elokuvakeskus minulle tärkein kulttuurin ja yhteisyyden kokemisen paikka. Elokuvakeskuksen sekä Suomen elokuva-arkiston näytännöissä olen nähnyt suuren osan elokuvahistorian keskeisistä teoksista, siis kauan ennen videoita ja DVD- levyjä. Kun esiinnyin erään kerran Elokuvakeskuksen pikkujouluissa joskus 70-luvun lopulla Ylioppilaskylä Välkkylän takkakabinetissa oli vieraana olleella Peter von Baghilla heti sana hallussa.
– Musiikkiterapeutti soittaa filmihulluille, hän naureskellen totesi.