Inside Out – mielen sopukoissa –elokuva (Disney/Pixar, 2015) on hauska, koskettava ja viisas animaatio kaikenikäisille siitä miten tunteet sisällämme toimivat ja kuinka ne vaikuttavat persoonallisuutemme kehitykseen. Elokuvassa Ilo, Kiukku, Suru, Inho ja Pelko näpelöivät mielemme kojetaulua joystickillä ja muilla vempaimilla pitäen mielentyötä käynnissä. Erityisen viisaasti elokuva kertoo kuinka muistot varastoituvat mielemme ja varsinkin ydinmuistojen tärkeys tulee hyvin esille. Näin elokuvan elokuvateatterissa aivan vasta, mutta jo nyt se löytyy myös DVD:nä ja Blue-rayna kaupoista.
Elokuvan pääosassa on tavallinen, mukava, rakastettu ja urheilullinen 11-vuotias Riley, jonka elämä muuttaa aivan arkinen tapahtuma, muutto toiseen kaupunkiin; taakse jäävät lapsuusmaisemat, kotitalo, harrastukset ja ystävät eikä uusi kotikaan heti tunnu omalta ja turvalliselta. Kun vielä isä ahdistuu työkiireittensä kanssa on tytön sisäinen tasapaino vaarassa.
Sisäisessä maailmassa Kiukku ja Inho alkavat mellastaa ja varsinkin Suru, joka pilaa kosketuksellaan myönteisten kokemusten elinvoiman. Tunnekokemukset ovat elokuvissa erivärisiä keilapalloja tai marmorikuulia, jotka kulkevat omiin lokeroihinsa mielen rakennusaineiksi. Kun ne eivät enää tuota myönteisiä kokemuksia alkavat sillat persoonallisuuden eri osiin murtua. Perhe, Jääkiekko, Pelleily, Rehellisyys, Ystävyys ym. -saaret kuvaavat hyvin kuinka perusrakenteet toimiessaan ovat itsestäänselvyyksiä, mutta jos yhteys niihin katoaa liian pitkäksi aikaa voi masennus vallata mielen eikä Ajatusten Juna, sekin täällä puhkuu, pääse eteenpäin vaan kyky pohtia asioita ja ajatella syitä ja seurauksia epäonnistuu. Alitajunnassa vilisevät hallitsemattomat möröt joiden kanssa saa olla tarkkana.
Kun Ilo yrittää Surun kanssa päästä pelastamaan Rileytä täydelliseltä umpikujalta hyppää unohduksissa ollut mielikuvituskaveri Bing Bong seikkailuun mukaan ja osoittautuu lopulta ydinmuistoja palauttavaksi tekijäksi vaikka päätyykin itse unholaan.
Psykoanalyytikko D. W. Winnicott on kuvannut teoksessaan Playing and Reality (1971) luovuuden alkuperäksi varhaisen lapsuuden siirtymäilmiötä, johon sekä pieni lapsi että äiti sijoittavat yhteisesti jaettavissa olevia mielikuvia, luovia illuusioita: “Tarkkaillessamme yksittäistä lasta saatamme myös havaita jonkin esineen tai ilmiön – ehkä villakerän, peitonkulman, untuvan, sanan tai sävelmän, tai tietyn tavan käyttäytyä – jota lapsi pitää elintärkeänä nukkumaan mennessään ja joka toimii suojana ahdistusta ja varsinkin masennusta vastaan“. Vaikka varsinainen siirtymäobjektilelu (tai -kokemus) jäävät lapsuuden kokemukseksi se luo pohjan kyvylle käyttää mielikuvia ongelmista ja ahdistuksesta selviämiseen ja antaa uskoa siihen että korjaava kokemus kyllä löytyy. Luovuuden puuttuminen merkitsee sisäistä tyhjyyttä. Transitionaaliobjektia ja -ilmiöitä tarvitaan siis säilyttämään tunne siitä, että persoonallisuutemme perusta, varhainen vuorovaikutus eri puolineen on meissä ja takaa riittävän sisäisen eheyden. Mielikuvitusolentoon voi aina turvautua jos muita ei ole käytettävissä.
Uniprojektori pyörii tuottaen välillä miellyttäviä unia mutta myös painajaisia. Kuka näitä oikein valitsee? pohtii Pelko yrittäessään muuttua Iloksi kun Ilo on pelastamassa ydinmuistoja unohduksen pohjattomasta rotkosta. Riley päätyy ratkaisemaan pahanmielen ongelmaa omalla laillaan; jos olen täällä onneton, siis mieleni täyttyy ankeista kokemuksista, palaan takaisin sinne missä asiat olivat hyvin ja teen uusia hyvä muistoja. Regression eli kaikille tutun psyykkisen taantuman mainio metafora. Kokiessaan tulevansa hylätyksi lapsi alkaa hylätä itse, kääntää ensin selän ja lopulta pakkaa reppunsa ja hylkää vanhempansa konkreettisesti.
Elokuvan suurin viisaus liittyy Suruun, jonka Ilo kokee hanakalana kaverina, jota ei oikein voi poiskaan heittää, mutta jos sen saisi edes vähän syrjemmälle iloa pilaamasta. Tarinan myötä Ilo, katsoja, Riley ja vanhemmat ymmärtävät Surun suuren merkityksen, kuinka sen avulla epäonnistumiset ja pettymykset ja muut asiat, joille emme mahda mitään, voidaan liittää itseen, jakaa toisen kanssa ja hyväksyä ja päästä sitä kautta eteenpäin juuttumatta iättömään ajattomaan liikkumattomaan masennukseen.
Elinvoimainen on myös elokuvan Kiukku, joka antaa tulla heti täyslaidallisen jos hommat ei hoidu. Erityisen hauskaa on ettei pelkästään tytön Kiukku polta hermojaan; myös vanhempien Äkäpussit menettävät malttinsa ja siitähän rähinää syntyy!
Nuorisoterapeuttia lämmittää erityisesti elokuvan loppu, jossa yhteyden tunteisiinsa ja vanhempiinsa löytänyt Riley lähestyy jo nuoruusikää. Kiukku on aivan onnessaan saadessaan eteensä uuden puberteettitunnemiksauspöydän, jossa on NIIIIN PALJON uusia nippeleitä ja nappeleita! Saattaa olla virtaakin paljon enemmän kuin latenssi-ikäisen tytön mielessä.
Ei ole ”negatiiivisia tunteita”, ainoastaan tunteita jotka tuntuvat hyvältä, pahalta tai siltä väliltä miljoonin muunnelmin. Ilman tunteita olemme pulassa.
