Katsoin juuri myöhäisheränneenä näyttelijä Peter Franzénin esikoisohjauselokuvan omasta esikoiskirjasta Tumman veden päällä (2013). Tekijänsä oloinen pikkupoika Pete elää pienen pojan elämää äidin, isän ja pikkusisaren kanssa pienessä pohjoissuomalaisessa kaupungissa.
Elokuvan maailma ja aikakausi ovat kovasti tuttuja ja hyvin on ohjaaja ne tavoittanut. Erityisesti pidin siitä että asioita ei selitetä vaan näytetään ja koetaan. Juuri tässä kaikista vaikeimmassa Franzén on onnistunut hyvin; pieni poika ei osaa eikä kykene vielä ”ajattelemaan” asioita niin kuin kokeneet aikuiset, vaan elää hetket, ihmettelee, kärsii, iloitsee, unohtaa. Toivoo ja pettyy. Asioita ei ymmärretä koska ei pikkupoika niitä ”ymmärrä” kuin pikkuhiljaa. Ohjaaja ei ymmärrä pojan puolesta.
Elokuvassa isovanhempien rakkauden – ja äidin tietysti – voima korjaa haavoja. Alussa hieman hankalalta tuntunut fragmentaarisuus olikin elokuvan ydin; kokemukset osuvat meihin, eivät ne muodosta loogista syy-seuraus -jatkumoa vaan iskevät välillä syvemmälle, välillä pintaan, jättäen tietysti jäljen, mutta aina erilaisen. Suuri linja on rakkaus, turvallisuus – ja pelko. Välillä pelko katoaa ja välillä se myös torjutaan koska pelko – niin, se on pelottavaa eikä sitä saisi olla. Franzén osaa pitää pahuuden juuri oikeassa mittakaavassa, sillä ei mässäillä mutta kun se tulee se tulee lujaa.
Samuli Edelmannin isä onkin isäpuoli eikä ole koskaan ollut näin hyvä. Tässä hän on kokonainen ihminen; turvallinen, reilu, mukava, lämmin ja sitten väkivaltainen, syyllisyyteensä ja yksinäisyydenpelkoonsa tukehtuva onneton mies. Kun minuutta uhkaa lapsista ja naisesta eroon joutuminen ja/tai mustasukkaisuus (siis hylätyksi ja petetyksi tulemisen toinen näytös) eheys katoaa. Peten oma isä on kaukainen ehkä kaivattukin, mutta kuitenkin vieras. Kohtaus jossa isä ja poika ovat hotellissa yhteyttä etsimässä on yksinkertaisuudessaan tehokas; poika haluaa kotiin. Sama ”isä onkin isäpuoli” -asetelma löytyy myös Truffautin elokuvassa 400 kepposta.
Mutta paljon on mukavaa ja hyvää; saunan jälkeinen hetki 70-lukuisessa olohuoneessa on samanaikaisesti silkkaa Rubensia ja suomalaista kollektiivista muistia maakuopasta kerrostaloon: kaikki on hyvin ja yhdessä ollaan.
Isäpuolen mielialavaihtelut ja vaaran tuntu ovat todellisia. Matleena Kuusniemi malttaa tehdä äidin rauhassa, hän on ajoittain miltei näkymätön mutta silti kaikkialla, pelko on aitoa ja tavallisuus rakkautta ja vastuuntuntoa. Peten asosiaaliset teot ja kiukku ovat aivan napakymppejä, temppuja joita kaikki pojat tekevät, mutta voivat jatkuessaan viettää suuriin vaikeuksiin. Ne voivat olla myös reaktioita turvattomuuteen, voimattomuuteen, ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen.
Tällainen elokuva kaatuu tai seisoo lapsinäyttelijöiden mukana. Tämä lähtee lentoon. Pikku Pete (Olavi Angervo) ja sisko (Milja Tuunanen) ovat aivan loistavia. Katse on elokuvassa paljon tärkeämpi kuin puhe tai teko. Kohtauksessa moottorikelkkaretkellä merenjäällä näytellään elokuvan tärkein kohtaus, tai ei näytellä vaan ollaan. Viimeistään siinä isäpuoli tajuaa menettäneensä perheensä ja Pete ymmärtää menettäneensä lopullisesti toivonsa miehen suhteen. Mitään ei sanota, katsotaan vaan.