Tsunamin pellolle heittämä poliisivene
pelkää vettä. Se on säilykepurkki
jonka kohdalla katse luodaan maahan.
Tässä kohdassa miljoona tonnia
kivitalon painoista nestettä
romahti käsi kädessä kävelevien
vanhusten hautaan.
He tarttuivat toisiinsa kuin alttarilla
epätoivoisten puhelinten suristessa
itkuhälyttiminä ikuisen huoneissa.
Depressio tietää mutta ei jaksa
ajatella, se seisoo sokeuden päällä
mannerlaattojen reunamilla ilman tukea.
Kun tämä hetki loppuu
alkaa uusi samanlainen mutta toinen.
Kävelemme maailma ympärillämme
paikallaan toistemme lomassa
ja lakkaamaton rytminen kohina
levittää hiekkaa rantaolentojen
koloihin ja poluille.
Olen keskellä tapahtumia
jotka eivät tapahtuneet minulle.
Naisen vartalo nousee merestä,
ametisti taivaalla siristelee silmiään,
rannalla leveäharteiset nuoret miehet
pelaavat jalkapalloa, valokuvat
juoksevat hetkien mestauslavalle,
pitkähäntäveneiden sudenkorennot
välkehtivät kaukaiseen maahan.
Khao Lakin aalloilla
uinuu valoheijasteita Buddhan suuruudesta
silmät raollaan.
Meressä tapahtuu asioita,
viidakosta käy näkymätön kuhina
kuin sielut olisivat uimassa.
Intian valtameren tuhatkiloinen tiikerihai
nuuhkii nilkkojani pinnan alla,
lämmin kuolema liplattaa.
Sillä ei ole tunteita eikä ajatuksia,
vain värähdys ajan otsalla ja
maanosat ryskyvät toisiinsa
jäisten geishojen tanssiessa
hengitys höyryten ilmastointilaitteessa.
Surun jumalat laskeutuvat veteen
kadoten iltaan kuin kansat, niin monta
tulevaisuutta häviää jäljettömiin.
Käy vieno tuuli huoneessa
jossa sukupuuttoon kuolleet eläimet
vierailevat kuviteltavina.
Kaikki on taas kohdallaan
paitsi todellisuus.
Siitä tämä runo pitää huolen.
Taivaan kansi kolahti,
poissaolon loputon hyräili
ja laivat kelluivat
vatsat kohti linnunratoja.
On viimeinen ilta ja tuliset leijat
sylissämme astumme pimeyteen,
hiekan ja meren rajalla on ikuisuus
joka hyväksyy läsnäolomme ja hyvästit,
ottaa palavan
muiston käsistämme ja vetää
sen hitaasti avaruuteen
toisten samanlaisten kanssa.
Varjoon jähmettyneiden talojen
ikkunat värisevät, meri hieroo maapallon kupeita.
Ja aika jatkuu.
Tapaninpäivänä 2004 juuri tässä
vaakasuora putous hyökkäsi
mustaa mutaa hampaissaan
taivaanrannasta kaiken kimppuun
huutaen vesipanssarivaunukolonnan
käsittämätöntä kieltä.
Yli kaksisataatuhatta ihmistä
lopetti tuottamasta iloa,
arkea, surua ja sunnuntaita toisilleen.
Sille ei ole mittakaavaa sielussa.
Samea törky tuijotti hiljaisuudella,
kauhea kesäkeitto vetäytyi korallien
loimuun meren pohjan vuoristoihin
sieluista tahmeana ja elottomana
eikä kukaan löytänyt kotiin.
Oranssiin pukeutuneet aurinkomiehet
kävelivät ilmassa ja
tunsivat vuosituhantisen hetken
jolloin vesi korahteli ja
roina kaikkialla mätäni.
Yö on silmät kiinni,
huojuu ja rapisee puissa ja pensaissa,
käärii sitten hämärän peiton
ja vetäytyy itsekseen hyräillen
avaruuden terminaaleihin.
Heti on aamu, ajattoman paluu.
Auringon vanhuksen käsi
mittaa kuumetta,
meri on tasainen ja tulessa.
On kaikki niin kuin eilen.