Michael Fassbenderin tähdittämä elokuva Steve Jobs (Danny Boile, 2015) on kolmiosainen näytelmä Jobsista vuosina 1984, 1988 ja 1998 valmistelemasta uutta Appletuote-lanseerausta. Tämä ei ole kuvitettu klassikko kuten varhempi Jobs -elokuva (2013), jossa Ashton Kutcher imitoi tietokonegurun elämää, eikä mikään Applehehkutus vaan raaka, syvällinen ja koskettava draama tunnekylmästä miehestä joka loi – ja pakotti muut luomaan – jotain mitä ei ennen ollut ja samalla löysi edestään menneisyytensä.
Vanhat työtoverit Steve Wozniak (Seth Rogen) ja Andy Hertzfeld (Michael Stuhlbarg) sekä Applen toimitusjohtajana vaikuttanut John Sculley (Jeff Daniels) ilmestyvät häiritsemään bisneshirmun elämään kolme kertaa kuin haamut Dickensin tarinaan perustuvassa elokuvassa Saiturin Joulu (2009) ja varsinkin Haamujen Kosto (1984) versiossa Bill Murray pääosassa. Jokainen vieras laittaa peilin Jobsin eteen: oliko asia sittenkin näin.
Raastavin vieras on oma tytär Lisa ja hänen äitinsä. Jobs väittää ettei ole tytön isä, nöyryyttää entistä tyttöystäväänsä eikä kykene eikä halua ottaa isän vastuuta. Tämä on aivan sietämätöntä Jobsin työtovereille, mutta on se sitä katsojallekin. Rahassa kierivä Roope Ankka ei millään halua tukea tytärtään taloudellisesti eikä muutenkaan. Walter Isaacsonin elämänkerta Steve Jobs (2013), yksi parhaista elämänkerroista, paneutuu tähänkin asetelmaan kaiken muun lisäksi perusteellisesti. Loputtoman kärsivällinen markkinointipäällikkö Joanna Hoffman (Kate Winslet) on elokuvan tähti, sen tunnesydän. Hän yrittää sukkuloida Jobsin nerouden, itsekkyyden, hulluuden ja vastuunpakoilun välissä. Joanna saattaa edustaa myös hoivaavaa, kompromisseja etsivää ja suojelevaa, ajoittain rajoittavaa ja kaiken anteeksi antavaa äitiä jota ilman Jobs olisi hukassa. En tiedä onko tällainen henkilö oikeasti ollut olemassa, mutta tässä yhteydessä ratkaisu on nerokas.
Elokuvan ydin on Jobsin kohdalla usein mainittu ”todellisuuden vääristäminen”. Tällä ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä kuinka hän sai työryhmänsä innostettua, manipuloitua ja peloteltua tekemään sellaisia asioita joita kukaan ei uskonut olevan mahdollista tehdä. Jos jokin asia ei miellytä häntä hän yksinkertaisesti kieltää sen ja painostaa muutkin kieltämään ja mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Tämä saattaa potkia uskomattomiin saavuuksiin tekniikan ja tekemisen maailmassa mutta ihmissuhteissa ei. Steve Wozniak toteaa osuvasti että kyllä ihminen voi olla jossain asiassa huippu mutta samalla myös mukava ihminen.
Tätä Steve Jobs ei ole. Vaikka bisnesmaailma varmaankin vaatii kovuutta ja talouden kautta asioiden katsomista on Steve aivan omaa luokkaansa. Hän on pakkomielteinen, välillä lähes autistinen yritysjohtaja jolle menestys, innovatiivisuus ja maaninen tulos tai ulos -työtahti on tärkeämpää kuin läheisten hyvinvointi. Toisten arvostus ja kiitollisuus eivät kuulu hänen työkalupakkiinsa. Ennen kaikkea hänen täytyy olla vallassa. Se on tietysti tarpeellista koska hän todellakin on edelläkävijä ja visionaari (sen lisäksi että hän oli myös markkinoinnin ja myynnin ihmemies) ja vanhan liiton pomot ovat kantona kaskessa, mutta myös siksi ettei hän itse joudu vallan alle, toisten armoille ja tule hylätyksi – kuten mm. saatuaan potkut Applesta (jonne hän myöhemmin raivasi, tai kutsuttiin – riippuu tulkinnasta – tiensä takaisin). Silti elokuvan Jobs ei ole yksiulotteinen paha tai hyvä vaan klassinen draaman päähenkilö joka joutuu pohtimaan valintojaan ja ratkaisujaan keskellä hektistä aikaa: tässä on suuret asiat kyseessä, minä muutan maailmaa!
Onko liioittelua väittää että tämän tunnekylmyyden takana voisi olla kokemus että jokin hänessä itsessään rikkoutui, tai ei edes ehtinyt alkaa kasvaa, kun hän joutui vauvana biologisen äitinsä hylkäämäksi ja adoptoiduksi uuteen perheeseen? Toistuuko tämä kokemus hänen hylkiessään omaa tytärtään ja onko hän ylipäätään kykenevä vastavuoroiseen ihmissuhteeseen, läheisyyteen, rakkauteen? Vaikka elokuva on lähes taukoamatonta puhetta tätä teemaa ohjaaja lähestyy visuaalisesti loistavan metaforan kautta; samalla kun markkinointipäällikkö ja Jobs jakavat aidon kohtaamisen hetken avaruusraketti tuhoutuu. Hetkittäin manipulaattorin mieli tilttaa kun muistot pyrkivät hänen mieleensä välähdyksenomaisina flashbackeinä kuollen saman tein.
Tokihan jotkut meistä ovat jo syntyessään älykkämpiä tai joissain asioissa lahjakaampia kuin toiset. Joskus vakavia traumoja ja tunnekylmyyttä lapsuudessa kohdanneet henkilöt joutuvat kehittämään muita selviytymiskeinoja, esimerkiksi juuri älyä tunteiden kustannuksella. Se voi antaa turvan ja hallinnan tunteen jos se tunnealueella menetetään.
Menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä ei ole Jobsin etuoikeus vaan meidän kaikkien ominaisuus. Silloin kun asiat sujuvat emme edes huomaa sitä, mutta jos joudumme oudon ahdistuksen valtaan tai vaikkapa jokin hankala kokemus osuu mahdollisen traumamme arpeen se voi revetä ja mielemme näyttämölle hyökkää ajattelumme kontrollista irti olevia elämyksiä ja käyttäytymistä joille emme mahda mitään. Tämä voi olla todellisuuden vääristymistä, mutta voi se olla myös menneen toistamista. Elämä perustuu kuitenkin sisäisen todellisuutemme lisäksi ulkoiseen todellisuuteen jota mielemme ei pysty muuttamaan, korkeintaan hetkellisesti sekoittamaan sitä omilla tulkinnoillaan. Ilman tunteita, vastavuoroisia ihmissuhteita, työtä, kotia, jatkuvuutta, turvallisuutta jne. meistä voi tulla koneen osia, pelkkiä aivoja.
Elokuvan lopussa Jobs seisoo lavalla imien yleisönsä palvontaa, ihailua ja rakkautta kuin rocktähti ja katsoo samalla lavan takana olevaa omaa tytärtään. Mitä sitten tapahtuu? Elokuva loppuu. Viisaasti.
