Jack Witikan vuonna 1961 julkaistu elokuva Pikku Pietarin piha on nostalginen kuvaus 1920-luvun työläisen pihapiiristä, jossa kaikki huolehtivat toisistaan, tappelevat, rakastuvat, juhlivat ja jakavat arkea ja sunnuntaita. Elokuva perustuu Aapelin eli kuopiolaisen toimittaja-kirjailija Simo Puupposen romaaniin vuodelta 1958.

Tämä oli yksi niistä elokuvista joita näytettiin lapsuuteni kansakoulun juhlasalissa useampana vuonna. Mieleen jäi erityisesti Pietari (Tuukka Tanner) istumassa peltikatolla piippuun nojaten keskustelemassa Jumalan kanssa Lyydia-äidin kuolemasta. Jumala, jonka äänenä on Aapeli itse, on lempeä ja luja juttukaveri joka lupaa lähettää pojan terveiset äidilleen taivaan saleihin. Kun kaverit kyselevät Pietarilta tämän äidin kuolinsyytä, olisko ihan truuma ollut, kun sillä oli niin paksu kaulakin, Pietari ärähtää pojille:
– Tuperkkeli, perkule!
Tuberkuloosi oli tappava vitsaus vuosisadan alun Suomessa.

Pojan surustahan elokuva kertoo, ja myös siitä kuinka murtunut mies isä, jurrikka torikauppias Jormalainen (Leevi Kuuranne) on vaimonsa menetyksestä. Mutta surua ei näytetä eikä siitä puhuta. Eletään ankaraa sisällissodan jälkeistä vuosikymmentä.

Pihapiirissä on kuitenkin suuri ymmärrys Pietarin menetystä kohtaan. Vain lapset puhuvat ja jakavat siitä suoraan esimerkkinä vaikka rotan hautajaiset. Sodassa silmänsä menettänyt talonmies käy pentujen touhua haukkumassa ja ilmoittamaa ettei Jumalaa ole, mutta liikenee häneltäkin kukkanen rotan haudalle. Karheasta laudasta tehnyt mies ymmärtää ettei tässä nyt eläintä haudata. Pietari on potkaissut jalkapallon valokuvaajan ikkunasta sisään ja menee asiaa peloissaan selvittämään, mutta valokuvaaja ilmoittaa ettei se Pietari ollut vaan joku tuntematon poika. Jos se ilmaantuu paikalla vielä niin ilmoittakaa!

Isän mykälle kömpelyydelle ilmestyy vastapuoleksi jostain uusi äitipuoli Karoliina (Elsa Turakainen). Hän on hieman paremmista olosuhteista paikalle pelmahtanut lämmin ja kypsä ihminen. Karoliina osaa sanoittaa asioita, on myötätuntoinen, aktiivinen, suorasanainen ja hyväntahtoinen olematta naiivi. Kyllä hän pihapiirin juoruajat tietää ja tuntee ihmismieltä laajemminkin. Pietarin näkökulmasta hän on enkeli ja epäilemättä menetetty hyvä äiti. Katsoja saattaa tosin ihmetellä mistä kummasta puolimykkä torikauppias tällaisen herkkupalan katiskaansa löysi mutta elämä on joskus ihmeellistä.

Pietari valehtelee pihan akoille että on saanut Karoliinalta tuliaisiksi tinasotamiehiä, noin kolme kymmentä, ei ole ehtinyt laskea, ja rohkenee sitten kotona kysyä äitipuolelta olisikohan tämä tuonut mitään hänelle ja saa – tinasotamiehiä! Tämä ihminen ymmärtää pojan elämästä jotain! Karoliina opettaa isä Jormalaiselle pojan maailmaa; hän teettää Pietarille molskihousut (oikein perspaikoilla!) kuten ratsumestareilla on, siis näkee pojan miehenä, tärkeänä ja arvokkaana. Ei näitä sinun rahoillasi teetetty, hän toteaa yrmeälle Jormalaiselle.

Elämän eteenpäin menevää voimaa kuvaa myös nuoren parin, yksinhuoltaja-äidin Kloryn (Tea Ista) ja talonmiehen pojan Vennun (Leo Jokela) romanssi, jota koko pihapiiri, ja erityisesti lapset seuraavat silmä kovana. Epävarmojen ja kömpelöjen nuorten riiustamisesta saadaan monta liikuttavaa ja hauskaa kohtausta. Mikään verbaalivirtuoosi ei Vennukaan ole, mutta aika poika uimahypyissä. Raja pellehyppyihin on veteen piirretty viiva. Varsinkin nuoren morsion kimittämä Topeliuksen runo Laps Suomen ällös vaihda pois sä maatas iiihanaa on jäänyt lapsuudesta mieleen samalla tavalla  kuin Moskovits Eliten tekonahkapenkkien polte kesäkuumalla ja kielen laittaminen pakkasrautaan kielloista huolimatta.

Tattariperheen (tataari) isän ankaruus oma poikaansa kohtaan tuntuu pelottavalta mutta kun Pietari saa tehtäväkseen viedä hänelle naapurin valokuvaajan ottaman perhepotretin kehuu isä poikaansa ja perheonni säteilee koko joukosta. Pietarin menee kotiin hakemaan samaa yhteyttä omaan isäänsä mutta isä vaan jurottaa. Nyt Pietari suuttuu ja heittää pihalla kiukuspäissään kiven joka osuu naapurin pihalla leikkivään poikaan. Tämän raivostunut isä tulee retuuttamaan Pietaria jolloin – nyt ensimmäistä kertaa kuin unesta herännyt Jormalainen – tulee väliin ja pistää naapurin kuumakallen kenttään. Voi sitä pihapiirin kunnioitusta ja ennen kaikkea Pietarin ylpeyttä kun isä puolusti häntä.

Elokuva alkaa kohtauksella jossa pihan yksinhuoltajaäidin Kloryn pellavainen pikkupoika Henry pissaa taas housuunsa ja saa kuritusta äidiltään. Loppukuvassa pojat ovat porukassa pissalla ja Henrykin lopulta onnistuu komealla kaarella.
– Osaathan sinä kun me opetettiin, Pietari toteaa ylpeänä.

Voiko pojan kasvua tuon väkevämmin kuvata. Yksinäinen poika saa lohtua, aikaa ja keinoja sopeutua äidin menetykseen mielikuvituksestaan keskustellessaan Jumalan kanssa. Pihapiirin tukea-antava yhteisö reagoi herkästi pojan tilanteeseen eikä jätä häntä yksin. Karoliina ilmaantuu kuin tyhjästä, hän tuntuu lukevan Pietarin ajatuksia ja toiveita, opettaa isälle kuinka pojan kasvua tulee tukea, ja siinä ohessa selvittelee pihapiirin ristiriitoja niin ettei kukaan menetä kasvojaan. Karoliina on aika hyvä ihmiseksi, kuten hän taloon tullessaan toteaa.

Jormalainen ja Karoliina ovat kuitenkin kovasti epätasapainoinen pariskunta. Kun Karoliinan työn tehty on Karoliinan aika lähteä. Pietarilla on isomman pojan housut ja keinot ja isä on havahtunut omasta surustaan ja löytänyt uutta lujuutta. Teetetään sinulle Pietari uudet housut, hän sanoo pojalle, joka kellahtaa nukkumaan turvaan isän selän taakse äitipuolelta saatu posliinikoira vieressään.

Lopussa poika kyselee Jumalalta josko Lyydia Jormalaisen lisäksi myös Karoliina olisi taivaassa mutta Jumala sano ettei ole näkynyt. Nyt Pietari voi jatkaa elämäänsä hieman isompana poikana. Karoliina ja äiti elävät hänen mielessään muistoina sekä suojelevan posliinikoiran hahmossa turvallisen isän vieressä.

.

Ei ole internet-yhteyttä