Oulun Muusajuhlien kirjallisuuskeskustelun aiheena kirjailija Essi Kummun kanssa 14.8. oli Terve taiteilija. Keskusteltiin siitäkin ja monesta muusta asiasta. Laulaakin piti. Tuba (ravintolan nimi) oli täynnä ja tunnelma mukava. Essi unohti käsiksen kotiin joten improamalla mentiin, mutta niin oli kai tarkoituskin. Elämä on live.
Essi kysyi että olenko minä terve taiteilija, tarkoitti ilmeisesti mielenterveyttä. Taiteilija ainakin, ja terveys riippuu päivästä, toisena päivänä enemmän kuin toisena. Terveys olisi pitänyt määritellä, kai siihen joku kriteeri on että voi tarkistaa mihin porukkaan kuuluu. Kieltäydyin vastaamasta koska en tiedä vaikka yli kolme ja puoli vuosikymmentä on tullut niissä töissä oltua. Sitten menikin kaikki sopivasti sekaisin niin että kysymystä ja vastausta ei enää erottanut mikään eikä kukaan; sitä kutsutaan keskusteluksi. Lauloin tämän tunnelmaa keventääkseni, ei keventynyt kun oli sopiva koko ajan.
Minusta taide ja luovuus (sana josta emme pidä, mutta parempaakaan ei kukaan keksinyt, ei ku Essi keksi mutta se oli niin huono etten muista sitä, tai se jäi keksimättä) on pyrkimystä eheyteen (tää on ihan kauheeta, ei keskustelua voi siirtää blogiin, henki katosi jo). No kuitenkin, yritin ehkä selittää että tämä regressio – siis mikä? Essi kysyi – , no psyykkinen taantuma on tärkeä asia. Taiteilija tarvitsee sitä seilatessaan mielikuviensa merelle välillä syvällä, välillä pinnalla, vähän kuin kalastelemassa tarinaa, kuvaa, biisiä. Tai ainakin sellainen taiteilija kuin minä joka luo sisimmästään, muunlaisiakin on, ja saa olla. Essi esittää että ei oikein ymmärrä ja sitten lukee romaanistani Ifa kohtauksen jossa asia on kirkas kuin pilvetön kesäaamu. Lauloin välillä, ehkä just tässä ja tämän.
Pointti oli että tämä taantuman luova hissi on syytä olla toimiva koska välillä pitää päästä realiteettien kallioille että tavallinen elämäkin onnistuu tämän syväkalastamisen rinnalla. Vakava mielenterveyden häiriö voisi olla sellainen että hissi on rikki, ettei pääsekään takaisin pintaan, turvaan, muuttumattomaan ulkoiseen todellisuuteen. Sitten (muka) kinattiin että onko luovan ihmisen taustassa jotain yhteistä esim. että hän olisi kokenut traumoja ja menetyksiä mutta myös rakkautta, löydetyksi tulemisen kokemuksia, ja että taide ja luovuus ainakin voisi olla eheyttä, keino tulla löydetyksi. Sanoin että taide on tietysti kovastikin eheyttävää mutta ettei se riitä ihmisen tasapainon ylläpitäjäksi jos ongelmat ovat syviä. Siihen tarvitaan toista ihmistä rinnalle jakamaan asioita, ottamaan vastaan, kokemaan yhdessä ja ymmärtämään. Puhuttiin siis jo psykoanalyyttisesta psykoterapiasta ja psykoanalyysista, tai minä puhuin. Ja kliseistä myös; sen lisäksi että taide on tällä hissillä ajelua, ainakin minulle, on se myös ihan raakaa kovaa työtä jossa sulkakynä ei kestä vaan vasara heiluu ja perkeleet lentää. Essi siteerasi runoani Saatana kirjasta Curt Cobainilla oli masu kipeä (ntamo 2008):
SAATANA
Saatana on koodikieltä ja tarkoittaa
haluamme pitää lystiä
seurauksista välittämättä,
kuin riparipastorin hiilitukkainen
veriveli jonka
siipiin on tatuoitu hampaat.
Se ei mahdu helvettiin. Uskonnolla
ei ole mitään tekemistä pahuuden kanssa.
Joskus tulee raivattua
liikaa että mahtuu kokeilemaan rajojaan.
Yöpuoli on koluttava
että uskaltaa käydä päivällä
kaupassa.
Möökö tujee vaamatti.
Sisäiseen paholaiseen tutustumisen tärkeydestä siis puhuimme myös, että parempi katsoa sutta silmiin kuin antaa sen lymytä sängyn alla. Ei se ihan noin mennyt, mutta hauskasti sanottu, ei mikään muukaan tilaisuudessa näin mennyt mutta Essi halusi lainata Teräskitara- musiikkiterapia nuoruusiässä – kirjani (2003) esipuhetta kun eksyttiin puhuamaan nuorista.
On todettu että ihminen kehityksensä aikana siirtyessään varhaisesta ei-sanallisesta maailmasta myöhempään sanalliseen koulumaailmaan unohtaa ja tukahduttaa arkaaiset yhteytensä ei-sanallisen maailman tunteisiin, ajatuskulkuihin ja mielikuviin ja massiivisen tukahduttamisen seurauksena voi hänen mielensä luova punainen lanka katketa tai mennä solmuun. Runollinen musiikki ja luova runous ovat aikuisuuden kenties tärkeimmät yhteydet siihen kadotettuun maailmaan, jolloin ihmislapsi on ollut kaikkivoipa, onnellinen “luova jumala” maagiseksi koetun äidin auringon alla. Riittävän hyvä yhteys tähän maailmaan takaa parhaiten riittävän tasapainoisen elämän aikuisuuden kovassa realistisessa arjessa. Nuoruusikäisten kohdalla yhteys oman luovuuden lähtesiiin, vaikkapa hetkellisten sekoilujen kautta, on aivan välttämätöntä, jotta he voisivat luoda itseleen Samponsa eli sukupuolisesti toimivan ruumiillisuuden.
Siis nuori saa sekoilla, Essi iloitsee. Niinpä. Tunteet elävät ja tulevat kotiin, kaikki, on ehjempää kun kokee asioita, hankaliakin, kuin olla tyhjä. Teksti ei ole minun vaan psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin, loput noin 600 sivua kirjasta on kirjoitamaani, mutta siihenkään ei aika riittänyt kun piti lopetella tällä laululla – 1 tunti ja 15 minsaa minsaa meni jo – jossa taitaa olla kaikki paremmin sanottuna.
Mukavaa oli, kukaan ei lähtenyt kesken pois mutta muutama tuli.
