Kuten Sigmund Freud jo teoksessaan Apple ja ahdistava kulttuurimme (1930) kirjoitti: kännykkä on äidin rinta. No ei kirjoittanut kun minä kun jäin pohtimaan nuoruutta ja kännyköitä ja internetin ihmeellistä maailmaa nyt kun siihen yritetään saada jotain tolkkua kautta maailman.
Monien hyötyjen lisäksi niiden avulla kiellämme erillisyyden, vapaudumme yksinäisyyden tuskasta; kun alkaa ahdistaa Äiti-Youtube on saatavilla. Se lohduttaa, viihdyttää ja kiihdyttää ja antaa luvan ja mahdollisuuden tyhjentää mielen ahdistavista asioista eikä psyykkistä työtä tarvitse tehdä. Elon Musk tekee sen puolestamme. Edes uneen vaipuminen, tuo joskus yksinäinen ja joillekin jopa pelottava ja turvaton kokemus on Spotifylla voitettu. Auditiivinen äiti se siellä nappikuulokkeissa laulaa ja tanssaa ja kertoilee ihania asioita että veri valuu korvista ja tinnituttaa vaikka läksyt on tekemättä ja mopo huoltamatta. Meluvälkkeen desibeliloimussa neuroverkot lopettavat ikävien asioiden vatvomisen ja parhaimmillaan kuolevat pois.
Internetin väkivaltaisissa porno-alistamis-perverssireiveissä ei tavallinen elämä, ruumiillisuuden rajallisuus, ihanuus ja hellyyteen perustuva rakkaus pääse kaikessa monimutkaisuudessaan häiritsemään omnipotenttia mahdollisuutta saada kaikki, osata kaikki ja hallita mitä vaan ilman minkäänlaista vaivannäköä. Totta kai välillä on hyvä levätä ja laittaa aivot narikkaan, ja keinoja on monia, huonompiakin, mutta rajansa kaikella, ainakin määrällä.
Ja töissä: voihan teini tehdä valituksen jos joku nuorisopsykoterapeutti rohkenee sanoa että laitatko luurin pois koska kukaan ei maksa minulle siitä että katselen kun räpläät kännykkää koko tunnin. Noin olen sanonut eikä yksikään terapia ole siihen kaatunut. Totta kai voidaan yhdessä jakaa ja tutkia jos siellä koneessa on jotain sinulle tärkeää ja myös sitä miksi on niin hankalaa puhua omista asioista ja vielä kasvokkain. Sitä voi ja saa opetella.
Mutta vakavasti; monelle nuorelle netti on myös pelastus. Sen avulla voi olla yhteydessä kavereihin, kuunnella tyttö/poikaystävän ääntä kun uni ei tule, hukkua musamagiaan ja elokuvailluusioihin kun maailma kaatuu päälle, olla pelien universumin kuolematon sankari ja ihana rakastettava nymfi ja mikä ja kuka vaan missä vaan. Sen avulla arempikin voi luoda mielikuvituskavereita maailman toiselle puolelle, mutta joista saattaa tulla oikeita, joiden kanssa jakaa asioitaan etäisyyden turvasta. Ehkä siinä syntyy kykyä ja luottoa kohdata ihmisiä myös livenä.
Mutta psykoterapiassa puhellaan oikealle läsnäolevalle ihmiselle, jonka luokse ollaan tultu tuulessa ja tuiskussa ja pakkasessa ja helteessä – joskus, aika useinkin, myöhässä. Siitäkin voidaan puhua. Myös terapeutti on vaivaantunut paikalle ihan henkilökohtaisesti ja fyysisesti ilman mitään avatarta ja haluaa aidosti kuulla mitä nuorelle kuuluu. Tekoäly ei siihen kykene. Se ei tunne tunteita eikä varsinkaan ymmärrä erillisyydestä mitään koska se on ei kukaan.
Erillisyys on pitkän kehitystyön tulos. Se käy kipeää ja ahdistaa mutta sen päälle rakentuu itsenäisyys, oma tahto, valinnat ja vastuu, kyky vastavuoroiseen rakkauteen, jossa ollaan vähän hauraita ja tarvitsevia.
