Luentoreissulla Pohjanmaalla sattui Seinäjoen rautatieaseman kioskilla silmiini Honey Aaltosen kirjoittama pokkari Cisse Häkkisestä (Johnny Kniga 2011). Se tuntui työrupeaman jälkeen kevyemmältä matkakirjalta kuin Zizekin Väkivalta (Nemo 2012), jonka jokaista lausetta saa miettiä ainakin yhden asemanvälin. Tätä vaaraa ei Honeyn teoksessa ole, vaikka onkin Aaltosen kirjoittaman laajan ja hienon Hurriganes-kirjan (Johnny Kniga 2002) pikkuserkku. Häkkisen tarina ei ole niin syvälle menevä ja tarkka mutta yhtäkaikki hyvin kirjoitettu, hauska ja karhea tarina stadilaisesta kitaristista, josta tuli Suomen pitkäaikaisen ykkösyhtyeen yhden tyylin basisti ja kuten Honey kirjoittaa: ”Julkeasta ulkokuoresta huolimatta hän ei voinut mitään sille, että oli vain tavallinen kaveri, josta oli tullut tähti puolivahingossa.”
Hurriganesin saaga on monille tuttu, taidon, (Remun) tahdon ja kovan työn tarina. Cisse kuvataan vilpittömänä, kilttinä ja kohteliaana Remun aseenkantajana jonka muusikkous ei ollut monimuotoista teknistä taituruutta, niin kuin ei Remunkaan, mutta joka oli aivan olennainen osa Hurriganesin räyhäkkää soundia ja esiintymistä. Juuri showmiehenä Cisse oli yli muiden; estoton, härski ja tunteisiin vetoava. Kuin aikakoneesta pudonnut isonenäinen rasvatukka hongankolistaja hurmasi jostain syystä naisia kaikkialla. Hyvä bändi on aina kokonaisuus ja enemmän kuin osiensa summa. Basisti on bändin munat ainakin lavalla, ja Hurriganesissa ilmeisesti keikan jälkeen hotellihuoneissa. Häkkisen laulamat balladit I Will Stay ja My Only One istuivat herkkään kaveriin ja myös kuulijoihin kuin kossupullo basistin kouraan.
Rahaa tuli ikkunoista ja ovista päätyen muovikassiin Cissen kämpän lattialle, kuitit ja tilitykset olivat tuntematon tekijä ja kirjanpito samaa luokkaa. Mitä lähemmäs Hurriganesin tarinan päätös lähestyi sitä kiivaammaksi kävi kapakoiden ja Alkon saranoiden vinkuna. Kaik män, perhe, Cadillacit, Harley Davidsonit. Sekä Häkkinen että Järvinen liukuivat nautintoaineiden kaltevaa pintaa ennenaikaiseen hautaan. Sinänsä erikoista että Remu Aaltonen ei viinaan koske.
Vaikka olinkin nuoruudessa enempi Jukka Tolosen ihailija, oli Hurriganesin Rock And Roll All Night Long -levy melkoinen potku nivusiin. Sen kappaleita tanssittiin discoissa ja opeteltiin soittamaan ensimmäisissä bändivirityksissä. Pelasin Torinkadun Rattori Lupilla flipperiä, oisko ollut 1978-1979, kun sivusta alkoi tippua kolikoita koneen päälle merkkinä siitä että saan seuraa muutamasta muusikosta illan bändistä Pen Leestä. Dave Lindholm puhua pälätti koko ajan, basisti Maukka Siirala jutteli kuin ihmiset, mutta Albert Järvinen ei sanonut sanakaan tunnin puolentoista aikana, pelasi ja mökötti, vaikka tuskin edes mökötti, oli vaan Albert. Ääntä kyllä kuultiin kun mies tökkäsi Stratocasterin piuhan styrkkariin ja polkaisi biisit käyntiin niin että koko huone tärisi kuin mattoja linkoava höyryjuna.
Honey Aaltonen antaa juohevassa kirjassaan Cisselle ansaittua arvoa, kuvaa roolinsa vangiksi jääneen spontaanin ja lapsekkaan miehen sydämellisyyttä ja saattelee sitten turvonneen alkoholistin askel askeleelta kohti Jorvin sairaalan lähtösatamaa jossa soitetaan isomman tahon kirjoittamia biisejä tuhoutuneiden sisäelinten ehdoilla. Tavallinen elämä ei tavalliselta mieheltä onnistunut.
