Anoppini oli toista lajia;
pieni, sininen ja ilmava
rusina jolla on sulkapallon sielu.
Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen
noitakoulusta valmistunut
mitään näin huonoa. Talviaamuinen
kolina rapussa kertoi
hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.
Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi
paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.
Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys
johtui kantajansa kokoon nähden
suhteettoman suuresta rakkauden painosta.
Jopa markettien pelikoneet
kaipasivat häntä ja pilvien huokoset
pudottivat maahan hienojakoisimman
surun
mitä koskaan on nähty.
Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui
olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä
saattoi lapsen kokoinen harmaapäinen
matkanjohtaja istua etupenkissä
eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.
Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi
kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit
ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin
merkin.
Artturintien rintamamiestalon pienentyessä
alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa
keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,
myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut
Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.
Kirjasta Ämpärin räminä (2009).
