RINTAMAMIESTALONAISEN AURINKOMATKA (Teoksesta RUNOT 1995-2017)

Anoppini oli toista lajia:

pieni, sininen ja ilmava

rusina jolla on sulkapallon sielu.

Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen

noitakoulusta valmistunut

mitään näin huonoa. Talviaamuinen

kolina rapussa kertoi

hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.

Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi

paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.

Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys

johtui kantajansa kokoon nähden

suhteettoman suuresta rakkauden painosta.

Jopa marketin pelikoneet

kaipasivat häntä ja pilvien huokoset

pudottivat maahan hienojakoisimman

surun

mitä koskaan on nähty.

Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui

olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä

saattoi lapsenkokoinen harmaapäinen

matkanjohtaja istua etupenkissä

eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.

Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi

kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit

ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin

merkin.

Artturintien rintamamiestalon pienentyessä

alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa

keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,

myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut

Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.