Paraskaan elämänkerran kirjoittaja ei pääse kohteensa mielen sisään, varsinkaan jos kohde on jo edesmennyt eikä osallistu teoksen luomiseen. Antti Heikkisen yritys on silti hyvä. Juice Leskisen Risainen elämä (2014) on melkoinen järkäle sekä sivumäärältään että sisällöltään. Alun lupsakas murretarina erikoisesta pikkupojasta kummalliseksi nuorukaiseksi josta tulee suomirokin pioneeri ja sanansäilän monitaitoinen mestari kääntyy lopussa ahdistavaksi tarinaksi sanoittaja-muusikosta, joka kahlaa liian pitkälle viinajärveen. Se on tunnetusti syvä.
Kirjoittajan ote legendaan on lämmin, arvostava mutta onneksi myös selväpäinen; eivät läheskään kaikki Juicen tuotokset olleet mestariteoksia – ei kenenkään taiteilijan ole – eikä miehen sekoiluja katsota vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Lauluntekijäveli Harri Rinne luonnehtii Leskistä nimityksillä ”hullu, runoilija, juoppo ja profeetta”. Ilkka Mattila kirjoittaa Hesarissa 2.10.2014: ”Heikkinen kirjaa pieniäkin onnellisia hetkiä, mutta faktojen massalle ei voi mitään. Yksityiskohdista hahmottuu kuva taiteilijasta, joka halusi menestystä, mutta sen saavutettuaan ei osannut elää sen kanssa, ja joka ei kyennyt puhumaan läheisilleen kuin laulujensa ja runojensa kautta”. Erityinen kirjan arvo on murteen käyttö ja hallinta; sen kautta savolainen vääräleukaisuus ja englanninkielisen rockmusiikin suomalainen synteesi alkaa elämään omaa elämäänsä vaikka tähän tapaan:
Elämässä pitää olla runkkua (1974).
Kun kuulee nykypurukumidesibelijytinää
vanha itkuun pillahtaa ja muistaa kunnon rytinää.
Jumalauta, miten ennen runkkasikaan Jimi,
siinä soitti mies ja vehkeet, eikä pelkkä nimi.
Kirjoittajan savotta on ollut melkoinen. Viisaasti hän kysyy olisiko Leskis Jussin kyky kuvata ja koskettaa alakulon herkkiä johtimia perua lapsuuden kokemuksista? Ei ainoastaan sutkautusten ja eläväisen savolaiskielen taitajilta isältä ja äidiltä isoäitiä unohtamatta mutta myös alati läsnä olevasta kuolemasta; se vieraili Leskisen perheen lastenkamarissa monta kertaa. Jussin isää Heikkinen kuvaa niin ikään terävästi. Mies oli melkoinen showmies ja helppoheikki; tuli ja meni omaan tahtiinsa, hyppi pukkina vieraiden kaalimaiden vartijana ilmeisen ahkeraan, esiintyi inokkaasti paikallisilla näyttämöillä eikä paljoa kotona aikaansa tuhlannut. Lukemisinnon ja rakkauden suomenkieleen poika sai tukea isältään jonka kanssa koluttiin kirjastot puhki. Hänkin kuoli pojan ollessa 11-vuotias.
Kirja pohjautuu lukuisiin haastatteluihin. Erityisen mukavaa luettavaa on Juicen nuoruuden kuvaus, joissa suulas ja varsin omalaatuinen nuorimies kuuluu tiiviiseen ystäväporukkaan, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Juice on jo tuolloin salamannopean älynsä, muistinsa ja terävän kielensä takia eräänlainen pelle, mutta myös paljon lukenut ja paljon tietävä keskipiste. Kun hän löytää vielä rockin ja kitaran sielunsa kuvittajaksi alkaa reitti listojen kärkeen olla Tampereen opiskelijaelämää vaille valmis.
Olin levykaupassa töissä kun Coitus Int. aloitti uransa ja pääsin tutustumaan lauluihin uunituoreina. Juice, Hector ja Dave Isokynä Lindholm olivat luomassa jotain aivan uutta. Juice Leskinen & Coitus Int. yhtyeen ensimmäinen levy on potku iskelmäsuomianemian perseeseen, erityisesti iki-iloinen Kuopio tanssi ja soi on edelleen hauska ja kunnianhimoinen savolaisrokki ja Panomies puberteettisen pornolaulun ja rock’n’rollin joraava lehtolapsi. Molemmista kappaleista tulee mieleen riehakas musiikin riemu, pelottomuus ja sanoilla leikkimisen maailma kun vuosikymmeniä myöhemmin kun olin ajaa ojaan kuullessani PMMP:n ensimmäisen hittikappaleen Rusketusraidat (2003) radiosta.
Leskisen ura sinällään on tuttu, koskettavia kielellisesti rikkaita lauluja, paljon humoristisia höpötyksiä, paljon sanoituksia toisille artisteille, lehtijuttuja, mutta myös muuta; käännöksiä, muisteloita, runo- ja lastenkirjoja jne. Muusikkona keskinkertaisen Juicen apuna hääri monta huippuammattilaista jotka saivat hänen ajatuksensa soivaan muotoon toki Juicen valvovan ja vaativan silmän alla. Juice soitti orkesteria. Bändit ovat perheitä kun perheet jäävät kotiin, naisia tuli ja meni kunnes loppuvat kokonaan.
Parhaimmillaan Juicen kielipelilaulut osuvat syvälle kollektiiviseen suomalaiseen piilotajuntaan, joskus ne jäävät vain nokkeliksi pinnallisiksi sanaleikeiksi. Klassikoiksi kohonneiden surulaulujen sävy on usein sama, rakkaus on tulossa tai useimmin menossa, ainakaan se ei ole tässä, se oli ehkä äsken ja on ehkä kohta, mutta nyt se ei ole; olemme yhtä emmekä kuitenkaan ole. Orpous ja varsinkin tuska –sana toistuvat Juicen lauluissa usein.
Viidestoista yö (1980) -kappaleen sanat ovat jo kansallista omaisuutta.
Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen,
rakkautesi jäljet vihloo rintaa.
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
ja minä kun en koskaan kysy hintaa.
Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen
ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa.
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.
Sun kanssas katson maailmaa
ja samaa unta nään,
kuin hullu huudan rakkauteni perään!
Sun kainaloosi käperryn
ja jos sallit yöksi jään
ja kun aamu on, en tiedä missä herään.
Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen,
oon yksin ajatusten raunioilla.
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen,
on jälleen tuskan viitta hartioilla.
Ja silloin kun rakkaus lopulta löytyy vaanii nurkan takana sen menetys.
Musta aurinko (1985).
Ja sinä hymyilet ja katsot noin,
viet minut aamuun uuteen
kuin kevään ensimmäiseen sateeseen.
Sinun sieluusi kiinni päästä voin,
viet meidät tulevaisuuteen.
Ja jonakin aamuna
ennen sarastusta
huomaat että musta
aurinko nousee.
Kuka sen mustan auringon nostaa, ihmiskunta tyhmyydessään vai me itse? Kenties luomme itse sekä löytämisen että menetyksen, pidämme huolta siitä että mitään uutta ei pääse syntymään, saamme möyriä omassa alakulossamme maailman tappiin. Onko kirjoitettu tähtiin ettei mitään kestävää hyvää voi syntyä vai revimmekö itse tähdet maahan kokiessamme ettemme ansaitsekaan sitä? Miksi emme ansaitse, mitä pahaa olemme tehneet?
Kaikki tietävät että alkoholi on pitkässä juoksussa hankala kaveri: se tuo rentoutta ja itsevarmuutta, näin varsinkin perusujolle ja epävarmalle Juicelle, mutta jättää lopulta hauraaksi ja yksin. Masennuksen musta aurinko on juopolle maailmalopun peto, se ei nousuhumalan uhoa pelkää ja polkee krapulaisen haavanlehden suohon mennen tullen.
Ihmiselossa on monia haasteita, eräs niistä on selviytyä keski-iästä hengissä, ainakin psyykkisesti. Tästäkin Juice teki laulun. Jotkut taitelijat sammuvat silloin kun luovuuden ja energian nuoruudessa löytynyt turboruuvi ei pysykään auki samalla lailla kuin aikaisemmin. Liiallinen juominen pysäyttää psyykkisen kasvun silloin kun sitä eniten tarvitaan, silloin kun huomaamme olevamme mahdollisista erityisominaisuuksistamme huolimatta tavallisia pulliaisia, tarvitsemme toisia, turvaa, jatkuvuutta. Emme voi ryypätä itseämme luovuuteen, lapsuuden todellisiin tai kuviteltuihin onnenpäiviin, rakkauteen, toisten kannustukseen ja ihailuun. Elämä ilman ahdistusta ei ole mahdollista. Sanonta ”maailma tulee aivan hyvin toimeen ilman sinua, mutta sinä et ilman maailmaa” on hyvin käyttökelpoinen jos suuruuskuvitelmat ottavat liian napakan niskalenkin todellisuudesta. Roskat on vietävä ulos muuten ne haisevat sisällä, talvirenkaat on vaihdettava muuten mennään ojaan, on oltava paikalla on läheiset meitä tarvitsevat. Eräs kuoleman porteilta paluun tehnyt alkoholismista toipuva tuttavani sanoi ettei hän voi käsittää miksi hän toimi niin kuin toimi, tuntuu että se kaikki tapahtui jollekin toiselle ihmiselle toisessa ajassa.
Miksi ihminen joka tuntuu osaavan kuvata sisimpiä kätkettyjä kokemuksiamme ja tunteitamme niin hyvin ei itse selviä elämän ryteikössä, eikö luovuus ja laulu riitä eheyttämään meitä ahdistuksen, surun ja epätoivon hetkellä? Silloin kun ongelma on syvälle koteloituneena ei pelkkä kosketus vaikkapa laulun kautta tunteisiin riitä. Se voi lohduttaa hetken, mutta sammuu nopeasti eikä eheyden takka lämpene kuin yön yli ja se on sytytettävä joka aamu uudestaan. Märät puut syttyvät huonosti.
Näin Juicen muutamaan kertaan keikalla. Iskussa ollessaan Grand Slam oli tappavan tarkka ja taitava bändi, tai oikeastaan kabareeryhmä, joka ohjelmiston monipuolisuudesta johtuen piti intensiteetin yllä helposti ja Juice heitti hulvatonta, hauskaa ja älykästä herjaa. Huonoimmillaan yhtye oli kuriton tosiinsa kyllästynyt kiukutteleva tarharyhmä, jota Juicen liian pitkä spiikit, kaikkea vastustava nihilismi ja itsekehu vain pahensivat. Parikymppisen nuoren miehen uhoilun vielä kuuntelee ihan huumorilla, mutta jos sama levy on päällä 40-vuotiaana se herättää vaivaantuneisuuden tunteen kuulijassa. Olimme samalla keikalla Kuusrockissa 70-luvun lopussa, Juice Coitus Int. bändin kanssa ja minä komppasin australialaista trubaduuria Allan Russackia. Muutama sana siinä vaihdettiin, en muista mitä.
Mielestäni Juicen paras teksti, joka toimii sekä runona että lauluna, on 3.30 (1975). Se on vähän hullu, absurdi, hauska ja samalla koskettavan tarkka maalaus aamutunnelmasta. Pieni suuri teksti. Tässäkin rakkaus on lähellä ja kuitenkin jossain muualla ja vaikka vainaja puuttuu niin joku kuolee.
Rakasta minua nyt
kun kaikki muut ovat menneet
kun varjot hiipii yli lattian.
Minä riisun kengät pois
sillä sinä olet palava pensas,
hautajaiset seis, vainaja puuttuu.
Varis lentää pellon yli
eikä itke yhtään,
kahvilat avaa ovensa vähitellen.
Tänään liikenteessä kuolee
jonkun teräsvartalo,
vieläkö meillä on kaljaa?
Tokihan Juice myös tähän laulutekijäkavalkadiin kuuluu ▶ Niilo Nuori / Neil Young – YouTube
Juice kuoli 56-vuotiaana, joi itsensä hengiltä. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa tai edes tavallisia elon- ja ilonpäiviä jäljellä? Sitä emme koskaan saa selville. Mieleen tulee väistämättä melkoisen syvällä elämän ja taiteen soilla ja pitkospuilla tarponut Vesa-Matti Loiri, joka niin ikään on polttanut luovuuden kynttilää, montaa sellaista, joka päästä ja paljon. Mies täytti juuri 70-vuotta ja tuntuu silti olevan elämän kahvassa kiinni kaksin käsin.
