Suzukilehden juhlanumero 1994
Kosketuksemme musiikkiin alkaa jo ennen syntymää. On yleisesti tunnettua että sikiö reagoi ääni ja rytmeihin raskauden loppuaikoina. Tämä kokemus saa jatkoa ensimmäisessä ihmissuhteessamme. Psykoanalyytikko D.W. Winnicott on kuvannut kuinka vauva kokee äidin liikkeet, hänen sydämenlyöntinsä, hengityksensä ja lämpönsä ominaan, eikä äidin ja vastasyntyneen välillä ei ole eroa. Tämän yhteyden kautta lapsi löytää psyykkisen ja fyysisen itsensä ensin äidin osana ja sitä kautta kehityksen myötä erillisen itsensä ja koko ulkopuolisen maailman. Varhainen vuorovaikutus äidin ja vauvan välillä ei tapahdu ensin sanojen avulla vaan kosketuksen, äänten ja rytmien kautta; hoivatessaan vauvaa äiti hyräilee, keinuttaa tuudittaen, puhuu pehmeällä äänellä, sivelee vauvan ihoa verkkaisesti ja tasaisesti, katselee vastasyntynyttä tämä aistiessa äidin läheisyyden, lämmön ja turvan. Näissä tapahtumissa on mielestäni musiikkikokemuksen varhainen kehto.
Miksi lapset haluavat soittaa?
Vanhemmat haluavat tarjota lapselleen musiikista hyvän harrastuksen, mahdollisuuden kehittää luovuutta ja jotkut – ehkä kaikki – toivovat lapsensa paljastuvan erityislahjakkuudeksi. Joskus lapsestaan eri syistä huolissaan olevat vanhemmat ajattelevat musiikin erityisellä tavalla helpottavan lapsen oloa ja lisäävän hänen kykyä rakentavaan vuorovaikutukseen.
Mistä lasten halu soittaa syntyy? Lähestytään asiaa esimerkin avulla. Ylpeä pelimanni-isä osti esikoispojalle yksivuotislahjaksi (!) kitaran. Se jäi sittemmin pikkuveljelle, joka jo puolivuotiaana painoi siihen kuolaavaa leukaansa ja näppäili ääniä hyvin kiinnostuneena. Isän yrittäessä soittaa polvenkorkuisille on kopan kolisuttajia, kielten repijöitä ja virityksen tarkastajia ollut riittämiin, mutta muuten kitara sai olla pitkään rauhassa.
Soittamisen halu alkoi laulusta. Jokainen lähestyy laulamista yksilöllisesti omalla aikataulullaan. Vauva viestittää perustarpeitaan itkulla ja kitinöillä, joiden sisällöt äiti hyvin ymmärtää. Yksittäinen yhteinen ääni äidin kanssa saattaa syntyä hyvin varhain, jo muutaman kuukauden ikäisenä. Laulun tapailu tulee tarkoitushakuisemmaksi alle vuoden vanhana ehkä äidin tai isän laulellessa vaatteita puettaessa ja itsenäisesti vaikkapa linnunlaulun, radiosta kuullun äänen tai soivan lelun kanssa. Laulaminen syntyy kodin ihmissuhteissa ja joskus jokin laulu tulee erityisen tärkeäksi. Tarhassa noin kolmen vuoden iässä alkaa lauluohjelmisto nopeasti lisääntyä ja puhkeaa taitavuuden kukkaan noin 4-5-vuotiaana. Melodiat tarttuvat helposti mieleen ja sanoja ikään kuin maistellaan, varsinkin jos ne jotenkin kutittavat mielikuvitusta. Spontaani laulu syntyy hyvänolon tunnelmissa autolla ajettaessa, yhdessä oltaessa tai leikkiin yksin keskittyneenä. Kiihtyneet omat pippelipoppelilaulut kiljutaan vaikkapa alasti sisarusten kanssa iltariehunnan aikana.
Ehdotukset kitaransoiton aloittamisesta pienelle kitaran omistajalle kaikuvat kuuroille korville kunnes eräänä päivänä lojumaan jätetyt nuottikirjat herättävät tällöin jo 5-vuotiaan uinuvan kiinnostuksen. “Minun on tuo vihreekantinen”, hän sanoo ja haluaa nuoteille repun ja kitaran kainaloon. Hän tutkii nuotteja aamiaisen aikaan ja kehittää oman teoriansa niiden soittamisesta ennen kuin isä ehtii pienentää hänen innostustaan “oikealla tiedolla”. “Noi viivat on kieliä ja noista pallukoista painellaan”, hän esittää eikä teoriaa kumoa edes se että kitarassa on kuusi kieltä kun nuotti viivastossa niitä on vain viisi. Poikkeus ilmeisesti vahvistaa säännön.
Sitten hän haluaa kitaratunteja, soittaa ensimmäisen rivin, ensimmäisen sivun ja sitten enemmän pyrkimyksenä kehittyä isän kaltaiseksi yhdessä illassa.” Jaa, kakkoskieli, kolmas väli”, hän tupisee itsekseen. Kun kaikki ei sujukaan niin helposti hän alkaa kehrätä kiukkuitkua ja isä yrittää lohduttaa: “Kitaransoitossa on sellainen sääntö että kiukussa ei soiteta vaan tehdään jotain muuta.” Ja palaahan ne isänkin hihat joka kerta enemmän tai vähemmän. Ja kuinka tarkkaan poika olikaan poiminut isänsä eleet ja sormien asennot! Tuntui siltä että hän tiesi soittamisesta hyvin paljon ennen aloittamistaan ja opettamisen aikana taas vaikutti siltä kun se olisi vähentynyt. Sitten hän jäljentää nuotteja nuottivihoista ja isä soittaa ne hänelle olivat ne oikein tai väärin. Mutta sitten tulee jalkapallo ja uinti ja…
Lapset soittavat koska sen on heistä yksinkertaisesti hauskaa, koska joku toinenkin lapsi soittaa, koska he pitävät opettajasta ja koska haluavat miellyttää vanhempiaan, mutta ennen kaikkea siksi että soittaminen on sisäisen herkkyyden soiva muoto, hallinnan ja nautinnon alue, yhteisymmärryksen ja yhdessä olemisen aivan erityinen taso.
Katsokaamme nyt kitarasta luopunutta 6-vuotiasta hänen saadessa ensi kertaa sellon syliinsä. Hän on nähnyt sitä soitettavan televisiossa, mutta nyt hän saa kokeilla sitä itse. Lapsen koko olemus keskittyy soittimeen. Muiden hääräily ympärillä ei häiritse poikaa hänen odottaessa ohjeita hieman malttamattomana. Mitä tapahtuu kun ensimmäinen äänenottoyritys onnistuu? Lapsen koko olemus kuohahtaa, katse nousee tavoittelemaan ohjaajaansa kannustavaa katsetta, mielihyvä kuvastuu kaikkialta hänestä ja hän haluaa yrittää samaa heti uudelleen. Itse ääni ja soittimen väräjäminen lapsen sylissä on innostava ja virkistävä kokemus. Hän saa valita sellon ja viulun väliltä ja hän valitsee, koska se on suurempi.
Kaikki lapset ovat kiinnostuneita äänistä ja soittimista. Lapsilla on hyvä yhteys luovuuden näkymättömiin olentoihin. Kun katsomme lapsemme soittavan näemme hänen olevan olemassa aivan erityisellä tavalla, nauttivan, leikkivän ja samalla tekevän työtä. Näemme ehkä kiukkuisen, kateellisen ja surullisen puolen hänessä olevan levossa ja hän näyttää vapaammalta laulaessaan ja leikkiessään keskittyneenä itsensä ja samalla kuitenkin yhteydessä kanssasoittajiin tai kuulijoihin. Katsokaa; nyt hän esittää ja nyt hän leikkii, nyt hän soi, nyt hän yrittää liikaa, ja nyt hän leikittelee, siis nauttii osaamisestaan sen varmalla alueella. Kuinka toisten soittajien instrumentit, nyökkäykset ja katseet tukevat häntä ja kuinka epätietoisuuden hetkellä hän katsoo opettajaansa, jonka lempeällä tuella hän huokaisee, hyväksyy virheensä ja onnistuu taas.
Lapsi haluaa soittaa koska se tuntuu hyvältä. Sen avulla hän eheyttää itseä, tulee sisäisesti vapaammaksi. Eläytyessään hän saa kosketusta mielikuviinsa ja tunteiden varjoihin ja valoihin, kiukkuun ja kauneuteen. Musiikki ei kerro niistä suoraan kuten sanat vaan ikään kuin heijastelee niitä jokaisen sijoittaessa siihen omia mielikuviaan. Hän nauttii kun hahmo alkaa löytyä, kun kokonaisuus avautuu yksityiskohtien myötä, kun rytminen elementti saa lapsen ja opettajan samaan musiikin junaan, samaa syliin ja samaan tanssiin. Vaikka katsot musiikkia nuotti nuotilta kaikki harmonian lait tuntien se ei ole siinä, vaan yhteydessä soittimeen, itseen ja toisiin.
Musiikki on aina sidottu aikaan ja elettävään hetkeen. Se viekoittelee spontaanisuuteen ja kontakteihin aivan erityisellä tavalla. Musiikki rauhoittaa, antaa luvan riehua, auttaa keskittymään ja mahdollisuuden ilmaista sellaista, jolle ei ole sanoja. Ensimmäinen ääni kysyy heti toista, kysymys vastausta, alamäki ylämäkeä ja rytmi vaatii heti polkemaan sen mukana.
Opettajan tulee pitää opettamisesta
Musiikinopetus voi avata lapselle tietä tähän näkymättömään joka rikastuu jakamisesta. Suzuki-metodissa myös vanhemmat opettelevat soittamaan. Näin he saavat mahdollisuuden eläytyä lapsen soittokokemukseen riemuun ja samalla siihen pienenä olemisen tunteeseen, joka liittyy kaiken uuden opettelemiseen. Myös oppimisen hauskuus ja leikillisyyden merkitys avautuu heille tällöin aivan uudella tavalla. Vanhempien mukanaolo auttaa siirtämään lapsen ja heidän välistä luovaa yhteyttä opettajan ja lapsen työliittoon ja musiikin maailmaan. Tämä on tavattoman antoisa mutta samalla myös konfliktiherkkä työtapa. Ei liene harvinaista että lapsen soittoharrastus on kariutunut opettajan ja vanhempien väliseen konfliktiin eikä niinkään lapsen ja opettajan ristiriitoihin.
Musiikinopetus on aina hyvin intiimiä koska lapsen ruumis ja mieli ovat avoinna sekä ymmärretyksi tulemiselle että loukkaukselle. Joidenkin lasten on äärettömän vaikea kestää virheitä soitossaan vaikka väärin soittaminen on oikein soittamisen äiti. Musiikinopetuksessa myönteiset mielikuvat ovat tärkeitä, mutta myös ristiriidat kuuluvat luonnollisena osana tähän pitkäaikaiseen yhteistyöhön.
Musiikinopetus voi
– tukea lapsen mielikuvien liikkuvuutta, tunneilmaisua ja sisäistä sallivuutta raivosta hellyyteen
– lisätä kosketuksen mahdollisuutta myös hankaliin tunteisiin
– lisätä motorisen työn kautta parempaa yhteyttä kehittyvään ja muuttuvaan ruumiiseen, joka on minuuden ydin
– lisää kykyä sosiaaliseen leikkiin ja vuorovaikutukseen.
– opettaa tekemään työtä ja yhteistyötä
– antaa mahdollisuuden olla katseltavana ja kuultavana, vapaana häpäisemisen pelosta ja saada arvotusta ja ihailua, olla siis olemassa tärkeänä osana perhettä ja soittoryhmää
– antaa mahdollisuuden luovuutta tukevaan ihmissuhteeseen opettajan kanssa, jossa riippuvuudet ja taistelut eivät elä niin voimakkaina kuin kotona, mutta jossa myös näitä asioita kohdataan ja käsitellään.
Soittamisen tulee olla hauskaa mutta se on samalla myös kovaa työtä. Opettaminen on vaikeaa ja vaatii paljon kokemusta ja kypsyyttä. Amerikkalainen psykoanalyytikko Erna Furman on kuvannut kuinka “opettajat jotka haluavat vain opettaa, eivät voi haluta oppia lisää aineestaan tai menetelmistä sen opettamiseksi. He eivät pysty eläytymään oppilaaseen ja oppimaan tältä. Oppilaat opettavat opettajilleen sekä aineesta että siitä kuinka opitaan ja opetetaan parhaiten. Ennen kaikkea: joka ei nauti oppimisesta, ei pysty tukemaan oppimisesta tulevaa tyydytystä. Parhaimmillaan hän voi saada oppilaan tuntemaan, että opettaminen on ylettömän hauskaa ja oppiminen äärettömän kurjaa. Opettaja joka ei arvosta oppimisprosessin kaikkia puolia, ei tue oppimista. Hän ei nauti taitojen puhkeamisesta, lapsen kehityksestä ja menettää paljon siitä, mitä oppimisessa ja opettamisessa on kyse. Tavoitetta kohti kulkeminen on puoli hupia. Pelaaja joka haluaa vain voittaa ja jolla ei ole kiinnostusta teknisiin taitoihin ja pelistrategiaan, ei ole todellinen urheilija. Vastaavasti hyvä opettaja ei halua ainoastaan että hänen oppilaansa menestyvät, vaan hän on kiinnostunut myös siitä miten he oppivat.”
Luovuutta ei voi opettaa kuten psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund on usein korostanut. Sen sijaan voimme opettaa soittamisen tekniikkaa ja taitoa ja antaa luovuudelle mahdollisuuden nousta esiin. Ketään ei voi pakottaa oppimaan. Me voimme oppia lapselta sitä mikä on ennen taitoa; aito kiinnostus ja herkkyys kuulla ja kokea. He ovat lähempänä musiikkikokemuksen juuria, varhaista kohinaa, josta laulu syntyy. Jos lapsen ja opettajan leikinmaailma osuu yksiin ei metodilla silloin ole niin väliä, vaan syntynyt tunnesuhde edistää lapsen oppimista ja opettajan kykyä opettaa juuri tätä lasta.
Tutkintojen kujanjuoksu
Niin vanhemmat kuin opettajakin pohtivat mikä on näkyvä merkki lapsen kehittymisestä: onko se luova yhdessäolo vai tekninen edistyminen? Vaikka lapset haluavatkin kilpailla ja olla toisiaan parempia ja huomatumpia onko vanhempien ja opettajien pakko työntää heidät tutkintojen kujanjuoksun läpi näin herkässä asiassa kuvitellen tutkintoa todisteeksi ahkeruudesta, lahjakkuudesta ja luovuudesta? Siinä kaikki osapuolet ovat ahdistuneita ja kiukkuisia eivätkä yllä kykyjensä mukaiseen toimintaa. Opettaja voi suojautua auktoriteettiasemaansa suhteessa lapseen mutta ei kollegoihinsa; lapsen taitavuus on hänen pätevyytensä todiste, ja vanhemmalle oman lapsen onnistumiset ja epäonnistumiset ovat hänen omiaan. Lapsi on kaiken tämän armoilla, lunastamassa oikeuttaan soittaa ja saada riittävää kannustusta.
Voisiko asian hoitaa kuhunkin ikäkauteen sopivien leikkien kautta? Itse järjestäisin pienimmille juhlat, leikkisimme vaikka piilosta, lämmittäisimme saunan, söisimme jätskiä ja illanvietossa nuotiotulen loimussa kaikessa rauhassa soittaisimme ja laulaisimme yhdessä niin että lapset voisivat yhdessäolon lomassa soittaa kappaleen, jossa ovat eniten sisällä, joka soi heissä itsessään, jonka he haluavat jakaa paikalla olevien ihmisten kanssa juuri siinä tunnelmassa. Tällöin palauttaisimme musiikin sen alkuperäiselle paikalle.
Arvostettakoon eniten sitä kuinka hän saa sisäisen muutettua ulkoiseksi, yksityisen mielikuvan jaettavaksi ja kuinka työ on tuottanut tulosta edelliseen soittokertaan verrattuna. Hän ei soita silloin Mozartia vaan itseään ja rakkauttaan opettajaan, vanhempiin ja musiikkiin. Ja kun on palautteen aika myös tehdystä työstä, sen puutteista ja onnistumisista – jossa aina on rakentava puoli esillä ja kun myös kehitettävää löytyy – niin sen tekee hänen opettajansa kahden kesken luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen tunnelmassa. Näin musiikki säilyy nautintona.
Lähteet:
Davis, M. & Wallbridge D, (1984). Äidin ja lapsen mysteeri, Winnicottin psykoanalyyttinen ajattelu Weilin+Göös, Espoo.
Furman, E, (1993). Auta lasta kasvamaan. Nuorisopsykoterapia-säätiö. Yliopistopaino. Helsinki
