Voisiko olla niin että ADHD-diagnoosien valtava lisääntyminen varsinkin poikien kohdalla liittyisi siihen että poikana oleminen on terveydenhuollolle ongelma, suurin osa henkilökunnasta ei tiedä mitä on olla poika.
Onko neurologinen lähestymistapa ainoa tie kasvuristiriitojen ymmärtämisessä? Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan. Rastiruutuun-diagnoosin käyttö on niin paljon helpompaa, nopeampaa ja ”kustannustehokkaampaa” kuin tutustuminen nuoren elämään ja maailmaan kaikessa rauhassa. Diagnoosistahan seuraa lääkitys ja homma hoidettu.
Tunteet eivät asu ainoastaan aivoissa vaan myös ruumiissa. Koulumaailma edellyttää paikallaan istumista. Varsinkin liikunta, musiikki, kuvis ja veisto yms. ja pitkät välkkärit voivat tuoda helpotusta levottomille jaloille ja mielelle; pojat, mutta myös tytöt tarvitsevat tekemistä. Peruskoulussa seinille hyppinyt poika saattaa rauhoittua kun saa amiksessa jakoavaimen käteensä ja ammattinsa osaavan opettaja näyttää eteen mitä tehdään ennen kuin mennään yhdessä kahville.
Ja on päivänselvää että ihmisyyttä vääristävässä rajattomassa somemaailmassa tuntikausia päivisin ja öisin roikkuminen jättää kasvavaan mieleen neurologisen ja psyykkisen poltinmerkkinsä.
On kokonaan toinen kysymys minne luja ja läsnä oleva vanhemmuus on kadonnut. Tunteiden tunnistamista ja hallintaa opitaan jo varhain. Lapsi ja teini saa tehdä mitä vaan ja jättää tekemättä ikäviä asioita. Vanhemmat ovat alkaneet lastensa ystäviksi eikä turvaa ja selkeyttä luovaa peräseinää löydy; äidit eivät aina osaa ja isät (jos sellainen on paikalla) eivät uskalla tai saa. Myös rikkinäiset kasvuolosuhteet voivat vaikeuttaa lapsen ja nuoren kykyä käsitellä tunteitaan.
