Elokuva Pariisin Varpunen – Edith Piaf (Olivier Dahan, 2007) tulkitsee rakastetun ranskalaisen chanson-tulkin repaleista elämää liikkuen ajassa niin kuin se meidän mielessämme liikkuu, ei lineaarisesti vaan moniaikaisesti; menneisyys on läsnä koko ajan sykkien yhteen nykyisen kanssa.
Édith Giovanna Gassionina syntynyt katulaulajan ja sirkustaitelijan lapsi eli kurjuudessa ja huolenpitoa vailla. Äiti hylkäsi tytön jo pienenä ja häntä heiteltiin paikasta toiseen, mm. isä vei hänet ensimmäisen maailmansodan aikana isoäitinsä hoiviin Normandialaiseen bordelliin. Ilotytöt hoitivat Edithiä kuin omaansa ja hän koki saavansa rakkautta kunnes jonglööri-isä taas tempaisi tytön mukaansa toisaalle. Eikä tässä vielä kaikki. Silmätulehduksesta seurasi että ikävuodet 3-7 tyttö oli sokea ja hän kaljuuntui jo nuorena. 16-vuotaana hän meni naimisiin ensimmäisen kerran ja sai lapsen, joka menehtyi seuraavana vuonna aivokalvontulehdukseen. Yökerho-omistaja Louis Leplée kuuli Edithin laulamassa kadulla, ymmärsi hänen lahjakkuutensa ja otti suojatikseen. Pian mesenaatti kuitenkin murhattiin ja jopa Edithiä epäiltiin syylliseksi.
Lahjakkuus oli kuitenkin huomattu. Pieni, 142 senttinen tummiin pukeutunut Piaf (suom. varpunen) lauloi sielu vereslihalla katulaulajan voimalla ja tunteella kuin viimeistä päivää; kärsimys muuttui luovuudeksi ja hänestä tuli eräs ranskan rakastetuimmista laulajista. Myöhemmin hän esiintyi myös Yhdysvalloissa ja nousi maailman maineeseen kuolemansa jälkeen.
Marion Cotillardin esittämä Piaf on lapsenomainen, rikkirevitty, iloluonteinen, maaninen ja pelokas katutyttö, jonka kärsimystä vain laulaminen helpottaa. Repaleiset rakkaussuhteet tuovat onnea ja tuhoavat sitä. Kuolen jos en saa laulaa, hän huutaa kun voimat alkavat ehtyä eikä hän kykene enää esiintymään. Edith on kaikkea muuta kuin helppo ihminen, myös itsekäs kiukutteleva diiva, joka tarvitsee koko ajan ihmisiä ympärilleen. Ja juomista. Autokolarissa katkenneet kylkiluut ja käsi lisäsivät nautintoaineisiin morfiinin ja tie itsetuhoiseen helvettiin oli valmis, mutta pahin oli vielä edessä.
Elokuvan koskettavimmassa kohtauksessa Edith kaipaa suurta rakkauttaan nyrkkeilijä Marcel Cerdania, joka ilmestyy aamutuimaan rakastaan suukottelemaan. Onneensa pakahtumaisillaan oleva nainen ryntää keittämään kahvia rakastetulleen eikä huomaa, että huoneissa seisoo surun murtamia mykkiä ystäviä, jotka kertovat Marcelin kuolleen lentokoneen maahansyöksyssä. Edith ryntää makuhuoneeseen, jossa ei ole ketään. Miehen ilmestyminen oli Edithin kuvitelmaa. Piaf oli ikävöidessään itse taivutellut miehen tulemaan Pariisista New Yorkiin lentokoneella laivan sijasta.
Marion Cotillardin Edith romahtaa hysteeriseen yksinjäämisen kauhuun. Tätä tarkoittaa itsensä menettäminen, psyykkisessä romahduksessa minuuden rakenteet ja runko romahtavat, ainakin hetkellisesti – psykoosissa pitkäkestoisemmin, jopa lopullisesti – ja ihminen rysähtää tyhjän päälle kauhusta huutaen, ahdistus valtaa mielen ja ruumiin hallinta pettää. Eheyttävä menetetyn yhteyden ja rakkauden korjaava kokemus ja toivo särkyvät ja psyyke on täysin paljas ja alaston. Musiikin, kuuluisuuden, alkoholin ja lääkkeiden tuoma suoja ei riitä.
Vanheneva Piaf on surullinen näky, tai eihän hän ollut kuin 47-vuotias kuollessaan maksasyöpään. Vastoinkäymisten, lääkkeiden, huumeiden ja reuman runtelema kokoon käpristynyt suuri pieni laulaja istuu pihatuolissa ja muistelee elämäänsä. Laulussa Non, je ne regrette rien (Ei, en kadu mitään) hän laulaa itsestään. Niin kuin aina.
En, mitään en, mitään kadu en, en hyvää en pahaa, yhdentekevää kaikki on.
En, mitään en, mitään kadu mä en, kaikki on maksettu, pois heitetty ja unohdettu.
Viis veisaan menneestä, muistoni tuleen tuikkasin, tuskiani ja nautintojani en enää tarvitse en, heitin syrjään värisyttäneet rakkaudet, lopullisesti heitin pois, aloitan alusta…
… sillä elämäni ja iloni alkavat sinun kanssasi…
Laulussa on samankaltainen pakahduttava kärsimyksen ja tuonpuoleisesta toivoa ja lohtua hakeva tunnelma kuin Otto Kotilaisen säveltämässä Topeliuksen 1859 kirjoittamassa runossa Varpunen jouluaamuna. Rakkauden menetys, hylätyksi tuleminen ja sairaudet ovat aina suuri vääryys, lapsen kohdalla ne ovat kohtuuttomia.
… – En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.
Jukka Lindfors kirjoittaa Yle Elävässä arkistossa runon taustoista: Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana. Tapaukset jättivät jälkensä myös Topeliuksen tuotantoon.
Marion Cotillard sai roolistaan Oscarin, joka lienee vähintä mitä voi edellyttää. Piaf olisi ansainnut onnellisemman elämän.
