Yle Teeman dokumentti Natsijohtajien lapset (Meine Familie, die Nazis und ich, Saksa/Israel 2012) on niitä ohjelmia joita ei ihan väsyneemmillään halua ja jaksa katsoa. Onneksi tuli sekin ilta jolloin näin ei ollut. Dokumentin esittelyssä kysytään miten varttuu aikuiseksi lapsi, joka kantaa kansanmurhan väistämättä mieleen tuovaa nimeä?
Elokuvassa puhuvat mm. Bettina Göring jonka isosetä Hermann Göring kuului Hitlerin lähipiiriin ja oli keskeisiä juutalaisten kansanmurhan toteuttajia, Katrin Himmlerin isosetä Heinrich Himmler oli SS:n ja Gestapon päällikkö ja kuolemanleirien pääarkkitehti ja Rainer Hössin (vaihtoehtoisia kirjoitusmuotoja Höß, Hoeß tai Hoess) isoisä Rudolf Höss toimi Auschwitzin komendanttina. Rainer ja 3. polven holokaustista selvinnyt israelilainen/juutalainen toimittaja Eldad Beck lähtevät yhdessä tutkimaan Auschwitzia ja Rudolf Hössin pojanpojan ajatuksia ja kokemuksia.
He tapaavat leirillä juutalaisnuorten ryhmän jotka suoraan kysyvät tunteeko Höss syyllisyyttä isoisänsä teoista. Hän vastaa myöntävästi. Kesken nuorten kysymysten takarivissä seisova mies kertoo olevansa itse holokaustista selvinnyt ja haluavansa puristaa Rainer Hössin kättä ja sanoo ettet sinä ollut täällä, et ole syyllinen. Ele merkitsee Rainerille hyvin paljon. Katsojana kysyn mielessäni miksi ihmeessä hän tuntee syyllisyyttä, eihän hän ollut syntynytkään silloin.
– Tunnen henkistä syyllisyyttä, häpeän myös sitä mitä isoisäni teki tuhansille perheille. Miksi he kuolivat ja minä olen elossa? hän pohtii.
Niklas Frank on sodanaikaisen Puolan kenraalikuvernöörin Hans Frankin poika. Hän kiertää kouluissa kertomassa isänsä hirmuteoista ja keskustelee oppilaiden kanssa natsismista ja keskitysleireistä. SS:n Obergruppenführer Hans Frank vastasi Puolan getoista ja kuolemanleireistä. Niklas ei tunne myötätuntoa hirviöisäänsä kohtaan. Hänen mielestään on turha esittää etteikö keskitysleirit olleet yleisessä tiedossa Saksassa jo sodan aikana.
Eräs lukuisista dokumentin herättämistä kysymyksistä onkin se kuinka saksalaiset, kansallissosialisteja myötäilleet ja natsit yrittävät selittää itselleen juutalaisten joukkomurhaa. Jotkut kieltävät koko asian. Sadistinen Amon Göth on tullut tutuksi elokuvasta Schindlerin lista (Steven Spileberg, 1993), jossa häntä esitti jäätävästi Ralph Fiennes. 1943 Göth määrättiin Płaszówin työleirin komendantiksi tehtävänään muuttaa se keskitysleiriksi. Dokumentissa puhuva Amon Göthin tytär kertoo kuinka hän yritti äitiään kertomaan isänsä hirmutöistä. Amerikassa asuva Bettina Göring pohtii monen muun tavoin kuinka pitkään hän tunsi häpeää olla saksalainen vaikka rakastaa ja arvostaa saksalaista kulttuuria ja saavutuksia. Natsismin kautta kesti vain 12 vuotta.
Toimittaja Eldad Beck näyttää joutuvan dokumentissa ristiriitaiseen tilanteeseen. Hiljainen ja pohdiskeleva juutalainen tuntuu arvostavan natsien perillisten pyrkimystä selvittää historiaansa, mutta samalla (aivan kuin heillä itsellään nyt asian kanssa olisi mitään tekemistä) heidän olevan anteeksipyynnön velkaa. Vaikutelma, tai kysymys itselleni jäi, tarvitseeko hän jostain syystä vihaansa ja katkeruuttaan (jolle tietysti on painavat historialliset ja henkilökohtaiset syynsä) edelleen. En tarkoita anteeksi antamista tai saamista vaan sitä kuinka nämä historian kauheudet elävät ihmisissä edelleen sukupolvesta toiseen. Voidaankin kysyä millä tavoin holokaustin kokemukset ovat läsnä vaikkapa Israelin ja Palestiinan umpikujassa.
Mark Hermanin 2008 julkaistu elokuva Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjama,) on kuin suoraan Rudolf Hössin elämästä. Se kertoo suojatulla palstalla aivan kuolemanleirin vieressä asuneesta natsiupseerin perheestä ja sen kahdeksanvuotiaasta pojasta. Vain pieni portti erotti upseeriperheen idyllin ja keskitysleirin kauheudet. Elokuva perustuu John Boynen samannimiseen romaaniin. Paljastamatta hienon elokuvan tarinaa tarkemmin sen esittämä kysymys on kouristuttava: voiko se mitä teen toiselle, tässä tapauksessa toisten lapselle, tapahtua myös minun lapselleni. Elokuva on nerokas kuvaus myös siitä kuinka aikuisten määrittelemä paha ja hyvä eivät päde politikkaa ja rotuhygieniaa ymmärtämättömän lapsen maailmassa. Poika tutustuu todellisuuteen – vaikka vanhemmat yrittävät estää – niin kuin lapsilla on tapana, itse tutkimalla. Ehkäpä suurin kysymys ei ole se kuinka tällaista tapahtui 2. maailmansodan aikana, vaan se kuinka paljon pahuutta meissä ihmisissä sittenkin saattaa olla.
Minulla oli ilo keskustella useaan otteeseen kansainvälisesti merkittävien lapsipsykoanalyytikkojen Erna Furmanin sekä hänen miehensä Robert Fuhrmanin kanssa heidän Suomen vierailuillaan. Erna Fuhrman syntyi Wienissä 1926 ja joutui 16-vuotiaana Terezinin keskitysleirille Prahan lähelle vuosiksi 1942-1945. Hän selvisi kahteen kertaan siirrolta Auschwitziin joka olisi merkinnyt varmaa kuolemaa kuten hänen perheelleen ja suurelle osalle suvusta tapahtui. Erna Fuhrman työskenteli lasten kanssa 50 vuoden ajan sekä kirjoitti ja luennoi eri puolella maailmaa.
Muistan hyvin hänen lauseensa joka liittyy tässä käsillä olevaan teemaan. Hän korosti murteellisella mutta selkeällä englannillaan että vaikka lapsella olisi elämässään kuinka paljon vihaa on toivoa jäljellä jos rakkautta on hieman enemmän.
Häneltä on julkaistu suomeksi teos Auta lasta kasvamaan (1993). Tässä video PÄIVÄ ERNA FURMANIN KANSSA jossa hän esittelee piirustuksiaan keskitysleiriajaltaan sekä hänen muistokirjoituksensa New York Timesissa 2002. http://www.nytimes.com/2002/09/30/us/erna-furman-76-expert-on-grief-in-children.html
