Romaanistani Ifa (2013) esitetään joskus kysymys kuinka omaelämänkerrallinen se on. On aivan sama mitä vastaan koska aina se jää omaelämänkerralliseksi. Kysyjä on sen niin päättänyt vastauksestani riippumatta. Kaikki kirjat kertovat kuitenkin myös lukijasta; emme lukisi jos näin ei olisi.
Kun kirjailija, minä ainakin, kirjoittaa kaikki kirjan henkilöt ovat hän itse, miten muuten se voisi olla! Ja lukutapahtumassa, jos eläytyminen, siis itsen siirtäminen tarinaan toteutuu, on lukija kaikki teoksen henkilöt. Kuinka hyvin oikeasti tunnemme toisen eletyssä elämässä saati kirjoitetussa, jossa tekijä antaa henkilölle piirteitä, tapoja, ulkonäköä, puhetta jne. josta lukija taas luo omansa. Kirjan henkilö on aihio jota lukija vie eteenpäin. Kaksi luovuutta – toivottavasti – kohtaavat. Ilman toista ei ole toista.
Tänä syksynä julkaisuun tuleva romaanini Mariaanien hauta alkaa kuvauksella pojasta jota tekee ostoksia ja kuvailee mielessään kauppaa ja kohtaamiaan ihmisiä. Osa on havaintoja ja osa mielikuvitusta. En osaa sanoa lukijan puolesta näkeekö hän pojan jo silloin, minkä kokoinen hän on, kuinka vanha, millaiset hiukset, kuinka hän pukeutuu. Minä näen vaikka en ole kertonut hänestä juuri mitään. Tämä on kirjoittamisen pelottavin kohta; entä jos kukaan muu ei näekään häntä, että hän ei ole lainkaan olemassa: olenkin vain omien (suuruus)harhojeni vallassa! Ja toisaalta; kuka jaksaa lukea jos kuvaan hänet millimetri millimetriltä ja siihen menee yhtä monta sivua kuin Kalle Päätalolta tuvan räsymaton kuvaamiseen. No Kalle sen kyllä osasi.
Tietenkin tarinan ydin on se että matka jatkuu, pojan sisäinen ja sosiaalinen maailma avautuvat sitä kuvattaessa enemmän ja enemmän, ja muidenkin. Ifan ytimessä on tietoinen kuvaus päähenkilön kasvusta keskustelujen ja muistamisen avulla, joku löysi sen psykoanalyysin kuvaukseksi, mutta on siinä paljon muutakin. Mariaanissa pyrkimykseni on että mitään ei selitetä eikä ymmärretä, vaan kuljetaan eteenpäin, tai taaksepäin, eletään tulematta tietoiseksi syistä ja seurauksista. Niin kuin tämä elämä nyt yleensä menee.
Romaanissa ja taiteessa yleensäkin on jokin suurempi hyvin henkilökohtainen teema jota tekijä pohtii sitä työstäessään. Ei kai sitä muuten jaksaisi kirjoittaa. Ifassa se hahmottui näin – kirjoitusprosessin jälkeen.
Menestynyt muusikko herää sairaalasta kaiken unohtaneena. Kun muistot alkavat palautua, menneisyys muuttuu tarinoiksi niin kainuulaisesta kaivoskylästä kuin sotien jälkeisestä Pohjois-Karjalasta. Luovuus ja nuoruus, yksinäisyys ja itsetuho kietoutuvat löytömatkan ympärille, jonka varrella valloitetaan maailma ja menetetään kaikki. Muistojen palapelistä kehittyy populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani – ja tutkielma rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta.
Mariaanien haudalla on kirja vihasta, surusta ja toivosta.
Martti ei ollut veljensä kaltainen kaikkeen impulsiivisesti suhtautuva, mielipahaa tuottava ja itseään purkava vaisto-olento, vaan ihminen joka kykeni valitsemaan; lyödä tai lähteä pois. Sakari ei tehnyt valintoja koska ei ajatellut. Martti ajatteli ja tiesi. Hän oli paljon vaarallisempi koska oli nähnyt oman pahuutensa veljensä silmistä. Onko kasvaminen mahdollista yksin, onko aina kysymys elämästä ja kuolemasta, joudummeko aina valitsemaan rakkauden ja yksinäisyyden väliltä? Miksi toiset selviytyvät ja toiset eivät?
Ihmiselo on sarja tapahtumia ja kohtaamisia jotka muuttavat meitä, eivät ehkä sitä peruskalliota, joka syntyy jo hyvin varhain, mutta antavat uusia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia, joita voimme käyttää tai olla käyttämättä. Tämäkään ei aina tapahdu tietoisesti vaan asiat tapahtuvat, yksi asia johtaa toiseen. Valintamme, motiivimme ja merkittävät asiat ymmärrämme usein vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Tokihan minä Ifassa laitoin tarkoituksella päähenkilön nimeksi Juke että lukija luulisi tekijää ja kirjan kokijaa samaksi ihmiseksi. Minua ei koskaan ole kutsuttu Jukeksi, no aikuisuudessa joskus töissä, mutta nuoruudessani ei koskaan. Kyseessä on siis tuplahuijaus, fiktiivinen minä, kaksoisagentti; koska nimi muistuttaa minun nimeäni se en ole minä, mutta saatan olla.
Oikeasti Ifan paikat ovat minulle kovastikin tuttuja ja joillakin henkilöillä on esikuvansa todellisuudessa, siis minun sisäisessä todellisuudessani, mutta 80 prosenttia on ihan mielikuvituksen juoksuttamaa pajunköyttä. Jotkut henkilöt ovat yksi yhteen – ei sellaisina kuin he todellisuudessa ovat tai ovat olleet – vaan minun todellisuudessani. Ja onkohan todellisuutta edes olemassa, varsinkin ihmisten suhteen. Ehkä kyse on enemmän siitä kuinka olemme asiat ja ihmiset kokeneet. Minun elämäni ei ole ollut niin mielenkiintoista että siitä saisi romaanin aikaiseksi. Vai onko?
Kirjailija on siis kuningas kirjoittaessaan; hän valitsee, hallitsee ja luo. Sitten on toisen kuninkaan vuoro. Lukija päättää onko tarina lukemisen arvoinen.
.
