Saksofonisti Junnu Aaltosen 80-vuotishaastattelu aamun 12.12.2015 Hesarissa pistää miettimään miten taiteiljaksi tullaan ja mitä eri reittejä löydämme paikkamme ihmisyhteisössä ja ennen kaikkea jatkuvien hylkäämisten merkitystä itsetunnolle.
”Oivalsin vasta viisikymppisenä, että kaihertava alemmuudentunne ja epämääräinen epävarmuus sikisivät lapsuudesta, hylkäämisten sarjasta”, kertoo Kouvolassa syntynyt ja Lahdessa ensimmäiset kahdeksan vuotta asunut Aaltonen. Aluksi hän asui siellä eronneen äitinsä kanssa – ja äidin lähdettyä lotaksi jonkin aikaa myös mummon hoivissa, jonka sairastuttua hän joutui poikakotiin. ”Minähän olin sen jäljiltä värisevä ja tärisevä raunio, joka ei saanut koulussa sanaa suustaan”, muistelee Aaltonen nöyryyttävää aikaa. Pelastus löytyi Ruotsissa, jonne hänet lähettiin sotalapseksi keväällä 1944 melkein kolmeksi vuodeksi, maalaistaloon Uppsalan lähelle. ”Paluu Suomeen oli vielä lähtöä kurjempi, sillä tunsin itseni riikinruotsalaiseksi. Eikä jatko sujunut paremmin, sillä jouduin raskaisiin tehdastöihin jo 14-vuotiaana, erikoisluvalla. Ei ollut varaa kouluun – minulla, pohjattoman tiedonhaluisella lukutoukalla, joka olisi halunnut insinööriksi.”
Päätyminen saksofonistiksi oli silti sattuma. Aaltonen meni aikuisiän kynnyksellä vielä pariksi vuodeksi rengiksi ruotsalaiseen maataloon ja osti päähänpistosta soitinkaupasta tenorisaksofonin – soittotaidottomana. ”Ajatus ammattilaisuudesta oli hyvin etäinen, sillä olin musiikillisesti lukutaidoton sekatyömies. Mutta ehkä se auttoi kehittämään omaa ääntä, sillä jouduin soittamaan aina kuin veitsi kurkulla, pelon vallassa ja onnistumisen pakosta.”
Loppu onkin sitten suomalaisen rytmimusiikin historiaa.
Haastattelu jättää viisaasti Aaltosen pohdinnan tähän. Jokainen voi mielessään ihmetellä kuinka raskaista lähtökohdista syntyi luova, taitava ja arvostettu musiikin palvelija ja mistä ihmeestä päähänpisto soittimen ostamisesta oikein syntyi? Kenties siinä on tällainen carpe diem –hetki, jolloin astumme kohti unelmiamme piittaamatta realiteeteista, lähtökohdistamme, lennämme hetken pelkällä uskolla täysin yksin, omilla siivillä. Joku voisi sanoa sitä kohtaloksi, joku sisäänkirjoitetuksi koodiksi, joka purkautuu tietyllä hetkellä kun kaikki koordinaatit – sisäiset ja ulkoiset – ovat hetken zeniitissä. Itse ajattelen sen tienviitaksi, jonka olemme mahdollisesti joskus lapsuudessamme tai nuoruudessamme nähneet – jonka ymmärtäminen ei tapahdu älyllisesti vaan kokemuksellisesti – ja jonka seuraaminen on vasta sillä hetkellä mahdollista. Silti se on hyppy tuntemattomaan.
Oli miten oli, musiikki voi merkitä itsessä löytyvää hyvää, luovaa ja ehjää, hyvää surumieltä ja mahdollisuutta myös vihata ja tappaa symbolisesti, mahdollisuutta olla hetken selväpäinen sisäisessä tai ulkoisessa hulluudessa. Siitä minulla on työni kautta runsaasti kokemusta mutta jääköön sen pohtiminen tuonnemmaksi. Musiikki on yhteyttä kahteen suuntaan; sisäisiin mielikuviin ja tunteisiin ja ulospäin toisiin soittajiin ja kuulijoihin, siis yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden vastakohta.
Rankkaa näkökulmaa musiikin ja tuhokokemusten suhteen pohtii myös Susanna Välimäki hienossa artikkelissaan Trauman kuvaus musiikissa: psykoanalyyttisia kuunteluja kirjassa Taide ja psykoanalyysi: Pirkko Siltalan 80-vuotisjuhlakirja (2014):
