Kirjailijalta vaaditaan halua ja kykyä kirjoittaa. Menestyskirjailija tarvitsee edellä mainittujen lisäksi hittikirjan, suuren kustantamon ja hänen täytyy olla julkisuudessa (saadakseen hittikirjan?) ja sitä pitäisi vielä hallita. Julkisuus on Pandoran lipas, kun sen aukaisee se ei mene enää kiinni.
Menestys vaatii fokusointia, se ei tule sattumalta, vaan sen edellytys on määrätietoisuus kirjoittaa Hesarin elokuun 2014 Kuukausiliite ja jatkaa: ”Ei menestyskirjailijaksi tuleminen ollut se, mitä tavoittelin. Minä tavoittelin kirjoittamisesta työtä itselleni.” Näin pärisee partaansa kirjailija Tuomas Kyrö (40). Tosin parrankasvu alkoi hänen väittämänsä mukaan vasta 29 -vuotiaana. Uskotaanko koiranleukaa? Uskotaan vaan.
”Ei minulla koskaan ole ollut mitään logiikkaa näissä tekemisissäni. Sellaista, että olisi suunnitelma, joka pitäisi. Joskus saatan kirjoittaa romaania 150 sivua ennen kuin ymmärrän, mistä siinä on kyse”, Kyrö tunnustaa. Muuta hän ei tunnustakaan, jutustelee niitä näitä, mutta sisimpänsä ja yksityisyytensä hän pitää itsellään.
Miki Liukkosella (25) on saman viikon Hesarissa (2/8 2014) toinen ääni kellossa: ”Mä olin Nyt -liitteen haastattelua tehdessäni ainakin neljän promillen humalassa. Sanoin puhuneeni Imagelle mitä sattuu, vaikka silloin puhuin ihan totta. En oo tehnyt yhtään haastattelua selvin päin, koska silloin olen ujo ja tylsä.” Ehkä siksi Liukkonen ei ainoastaan uhoa, vaan avautuu. Vatsahaavastaan, pakko-oireisuudestaan, ahdistuksestaan. Hän selittää syömishäiriöstään, alkoholinkäytöstään, hermoromahduksestaan ja tulevasta tutkimusjaksosta ”mielisairaalassa” kuin niissä ei olisi mitään erikoista. Hän keskeyttää puheensa vajaan puolen tunnin välein hakeakseen lisää olutta. ”Nykyään on muodissa se, että kirjailijat juoksee ja puhuu siitä, että kuinka tärkeää luovan työn kannalta on käydä lenkillä. Se on ihan poroporvarillista. Ei ketään kiinnosta olla mikään sellainen.” Näin siis Hesari.
Tässäpä meillä kaksi kirjailijaa Wsoyltä, hyviä suustaan ja markkinointi toimii. Kyrö hallitsee median. Hyvät ja huonot uutiset on hetkittäin aidosti hauska päinvastoin kuin Jari Tervon hallitsema Uutisvuoto sen jälkeen kun Tommy Tabermann poistui keskuudestamme. Liukkosen julkisuuskuva herättää kanssakirjailijoissa ainakin kateutta: nuori mies vie kaiken huomion, joissakin ehkä myös ihailua: hyvä että joku pöllyyttää! Ja jos asia on oikea, ei keinolla ole niin väliä! Myötätuntoa: nuori mies saa ja hänen pitääkin uhota, ja huolta: mihin tämä johtaa, onko itsensä julkisuudessa alastomaksi riisuminen terveellistä kenellekään? Onko tässä vaara että pyrittäessä Pentti Saarikoskeksi tullaankin Johanna Tukiaiseksi? Parempaankin on lahjoja. Saarikosken kirjallisen työn ihailemista on helppo ymmärtää mutta Pentin jatkuva juominen herätti lähinnä surua.
Kyrö puhuu puukosta, kaljasta ja makkarasta, Liukkonen Houellebecqistä, Ginsbergistä ja Rimbaudista. Ovatko nämä kirjailijahaastattelut raikkaita muotokuvia vai uusi esimerkki siitä kuinka kulttuuritoimittaminen on vajonnut pelkäksi henkilöillä ratsastamiseksi eikä kirjallisuuden sisältö ketään kiinnosta? Vaikka jutut ovat kovin erilaisia ovat miehet tehty samasta aineesta; intohimosta, visioista, kovasta työstä, arvostuksen kaipuusta (ei sitä moni myönnä mutta näin on) ja lahjakkuudesta. Kokemuksessa on eroa, mutta sitä ei saa kuin kokemalla. Kyrö kysyy Kuukausiliitteessä: ”Kuinka paljon oikeastaan päätämme oman elämämme käänteistä? Kuinka paljon ne vain tulevat eteen, ja me kuvittelemme tehneemme rationaalisia päätöksiä. Sepitämme elämällemme loogisen alku–keskikohta–loppu-rakenteen, vaikka oikeasti olemme vain arvalla kääntyneet risteyksestä seuraavaan.”
Kun partaturilas kiroilee märkiä halkoja ja sytyttää tulen lopulta hiilillä ja sytytysnesteellä hakee runopoika kaksin käsin olutta ja toteaa: ”En mä voi sille mitään, että mun elämä on kiinnostavampaa kuin kenen tahansa tän hetken keskiluokkaisen kirjailijan.” Onko mies vilpitön tai onko kyseessä jokin esitys, kysyy jutun kirjoittaja mielessään. Olisiko toimittajien ja kustantajan mediavastaavan syytä miettiä etiikkaansa uudelleen?
Runouslehti Jano halusi talvella 2014 kohdata miesrunoilijoita ulkonäköpohjalta otsikolla Missä on kauniin miehen paikka? Miesrunoilijat katseen kohteena. Sitä lukiessaan sisältöä kaipaava tosikko kirjallisuusihminen veti aamukahvin väärään torveen, mutta tuumaili sitten että samanlainen juttu myös naiskirjailijan ulkoisista avuista varmaan virkistää paljon kaivattua sisältökeskustelua entisestään. No juttuhan oli ihan mukava alkuasetelmastaan huolimatta. Näin Liukkonen sanoo haastattelussa:
Kun aloin kirjoittaa runoja, musta tuli onnellisempi ja iloisempi. pakko kirjoittaa runoja tai kuolen. aloin ensin kirjoittaa päiväkirjaa. niissä olin uhmakas. puhuttelin tulevaisuuden lukijoita alusta asti, heti ensimmäisestä kirjasta lähtien. en tuntenut ketään toista nuorta joka olisi kirjoittanut. kirjoittaminen, se tekeminen itsessään oli huojentavaa. runoissani on paljon sanoja kuten aurinko, valo, enkeli. houkuttelin niitä sanoja lähemmäksi. jossakin värähti. eniten syntyi runoja keväisin, istuin bussissa, kaikki oli koskettavaa, kävyt ja purot. romaanin tekeminen on tarinankerrontaa. tykkään kirjoittaa juttuja. kyllä siinäkin on tunnetta, mutta proosaa kirjoittaessa tapa katsoa maailmaa on erilainen, ei niin iso ja avoin.
Tämähän on täyttä asiaa.
