Lasten ja nuorten epäsosiaalinen käytös nähdään usein kurin puutteena tai pahuutena, jonka voi parantaa rankaisemalla. Tarkempi tutustuminen heidän sisäiseen maailmaan ja elämänhistoriaan saattaa paljastaa toiminnan mielekkyyden, sen että pyrkimyksenä voi sittenkin olla yritys palauttaa menetettyä hyvää oloa, vaikkakin kovasti hankalalla tavalla. Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat, joka perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) saman nimiseen kirjaan vuodelta 1958, kuvaa tätä teemaa koskettavasti ja tarkasti.
Kirjan kansilehti kertoo sen kuvaavan “Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin vuosina 1941–44”. Elokuvassa seurataan Raksilan kaupunginosassa asuvien 10-14 ikäisten poikien touhuja. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää
Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakkokulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön. Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantin Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin; muiden halutessa olla sankareita mm. saatella naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen.
Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei enää asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä, poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “
Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin – jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, varsinkin ulkoista vihollista Tuiran poikia vastaan – mutta heti jos oma etu vaatii hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake kokee ettei hänestä kukaan piittaa hänen tunteistaan niin miksi hän välittäisi muiden tunteista.
Jake hakee menettämäänsä hyvää antisosiaalisen pojan tavoin varastamalla. Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menevät myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan fallisnarsistisen uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.
Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer”. Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.
Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa ei surua ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään.
Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava että muistelin sen kestäneen hyvinkin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva että kykenee etenemään kehitysmatkallaan kohti suurempaa itsenäisyyttä. Jakelle se on trauma trauman päälle.
Jaken pohdiskeluissa kirjan sivuilla on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta – kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät – että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.
Elokuvan lopussa Jake jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.
Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.
”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (kirjassa Tuska ja hurmio, Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Toiviainen 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.
Kirjoitus on lyhennelmä artikkelista Pojat – kuolema Raksilassa. Se tulee uudelleen julkaisuun artikkeli- ja esseekokoelmassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä (Ivan Rotta & Co.) syksyllä 2013.
Trackbackit/Pingbackit