Tietysti voisi kysyä miksi katsoa jos se on niin vaikeaa. Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) on Anthony Minghellan 1999 ohjaama draama onnenonkijasta Tom Ripleystä (Matt Damon), joka ujuttautuu amerikkalaisen miljonääripojan Dickie Greenleafiin (Jude Law) ja tämän tyttöystävän Margen (Gwyneth Paltrow) peesiin Italian huolettoman auringon alle. Tom alkaa matkia ihailemansa Dickien elämäntapaa, puhetta ja käytöstä, joka johtaa lopulta valheisiin, petoksiin ja murhiin.
Kiusalliseksi elokuvan tekee ainakin se että Tom ei ole lainkaan miellyttävä ihminen vaan härski manipuloija, nuoren parin maailmaan luikerteleva iilimato, joka haluaa vain hyötyä rikkaista amerikkalaisista. Kokiessaan valehenkilöllisyyden kautta kuuluvansa yläluokkaan hän samalla maalaa itsensä nurkkaan. Kun hän lopulta tulee torjutuksi Dickien taholta on seurauksena primitiivinen raivo; minua ei jätetä!
Haluammeko katsojana Tomin selviävän rikoksistaan vai jäävän kiinni? Kuinka pitkälle hän pääsee valheita valheiden perään esittäen, henkilöllisyyksillä pelaten ja vääriä shekkejä ja kirjeitä kirjoittaen. Hän ei tunne syyllisyyttä tappaessaan Dickien vaan ainoastaan pelkoa kiinnijoutumisesta. Lopulta kuin ihmeen kautta hän väistää niin poliisin kuin Dickien isän palkkaaman yksityisetsivän kaikki miinat ja on matkalla uusimman ihastuksensa Peter Smith-Kigsleyn (Jack Davenport) kanssa Ateenaan. Juuri kun hän kokee löytäneensä yhteyden ja ulospääsyn uusi uhka astuu esiin matkalla tapaamansa Meredith Loguen (Cate Blanchet) myötä. Suojellakseen kaksoisidentiteettiään Tom joutuu päättämään kumman tappaa; naisen vai uuden rakkautensa kohteen ja päätyy jälkimmäiseen koska tämä matkustaa yksin ja on helpompi uhri. Tappaessaan miehen Tom pelastuu, ainakin väliaikaisesti, mutta on taas yksin.
Perinteisen jännärin vakiokaavassa rikollinen jää kiinni, tässä elokuvassa ei tapahdu, mutta myöskään vapautta ei ole näkyvissä; Tom jää itsensä vangiksi. Syntyykö piinaavuus siitä että meillä kaikilla on salaisuutemme, häpeän ja nolouden kokemuksia, ajatuksia, unia tai tekoja joita emme todellakaan halua muiden tietävän. Juuri tätä puukkoa Minghella meissä elokuvan kautta vääntää. Älä paljasta Tomia! Tai linnaan koko jätkä! Tokihan me kaikki joudumme esittämään välillä jotain mitä emme ole, käyttämään erilaisia sosiaalisia ja sisäisiä valepukuja, mutta toivon mukaan tiedämme itse milloin näin tapahtuu ja voimme riisua nämä väliaikaiset valepuvut komeroon roikkumaan kun emme tarvitse niitä. Tom ei voi, hän lienee ollut aina rooliensa ja pyrkyryytensä vanki eläen imitaatioittensa kautta ja siksi aitoa yhteyttä toisiin ei synny.
Mitä pidemmälle elokuva etenee sen enemmän rikas pariskunta ja heidän ystävänsä tajuavat Tomin todellisen luonteen, ja samalla katsoja tajuaa myös toisen paljon kivuliaamman seikan; etsiikö Tom sittenkin rakkautta, ystävyyttä, veljeä, jota hänellä ei koskaan ole ollut vai pelkästään tyhjyytensä täytettä? Rakkauden kohde on ilmiselvästi Dickie eikä Margen. Kun Tom tirkistelee laivan kajuutassa sekstaavaa nuorta paria hän ei vaikuta kiihtyneeltä tai uteliaalta vaan hämmentyneeltä; noinko helposti se käy, tätäkö on läheisyys naisen ja miehen välillä. Jokin Tomin juurettomuudessa, yksinäisyydessä ja tyhjyydessä herättää – vastenmielisyyden lisäksi – myötätuntoa. Hän on osaton pikkupojanreppana aikuisten maailmassa.
Musiikilla on elokuvassa tärkeä rooli. Ennen Italiaan saapumistaan Tom opetteli tunnistamaan jazzmuusikkoja koska tiesi Dickien olevan fanaattinen jazzdiggari. Kun Dickie myöhemmin kysyy Tomilta tutustuiko hän jazziin vain siksi että tiesi hänen pitävänsä siitä vastaa Tom rehellisesti alkaneensa pitää jazzista. Italialainen iskelmä alleviivaa huolettomuutta ja iloista yhteenkuuluvuutta. Eräässä kohtauksessa Tom avautuu Peterille, – josta muodostuu myöhemmin Dickietä korvaava apuminä, isäntäeliö, johon hän liimautuu kuin loinen, – kuinka ihmisellä saattaa olla mielensä kellareissa monen moisia demoneja jotka on syytä jättää sinne. Samalla hän soittaa pianolla taitavasti murheellista tunnekylläistä kappaletta. Musiikkikin on hänelle imitaatiota, ääniä järjestyksessä, ilman että se voisi puhutella hänen tunteitaan jotka, kuten hän itse suoraan sanoo, ovat haudattu. Elokuvan ääniraidan musiikin voi kuulla Tomin ahdistuksen metaforana; uhkaavana, odottavana ja ristiriitaisena valottomana kokemuksena, jota on pakko väistää.
Ehkäpä Tom muistuttaa meitä omista epäaitoutemme hetkistä, pyrkimystämme päästä itseämme kypsempien joukkoon, häpeän hetkistä kun emme vielä ymmärrä isompien, (lapsen näkökulmasta) rikkaampien, kauniimpien, taitavampien maailman koodeja ja keinoja. Pienen lapsen huomionkipeyttä ja haavoittuvuutta on hellyttävää katsoa, aikuisen ei. Tom voi edustaa meissä olevaa ulkopuolista, avutonta, joka yrittää matkimalla selviytyä kasvukivuista, joista selviää vain kypsymällä, sitä häpeän kokemusta kun tulemme torjutuiksi omana itsenämme ja tunnemme itsemme epäkelvoksi.
Psykoanalyytikot Eero Rechardt ja Pentti Ikonen kirjoittavat kuinka häpeä on syyllisyyttä primaarisempi affekti, jonka ensimmäiset ilmaukset todetaan jo kolmen kuukauden ikäisessä vauvassa. Kun äiti ei vastaa vauvan lähestymisyrityksiin, vauva lamaantuu, luo katseensa alas ja kääntää kasvonsa poispäin. Epäonnistuminen hyväksyvän vastavuoroisuuden odotuksissa laukaisee myöhemminkin häpeän. Häpeä koetaan eräänlaiseksi sisäiseksi romahdukseksi, joka käynnistää monenlaisia korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä. Niitä ovat muun muassa itseen ja toiseen kohdistunut raivo ja ylimitoitetut itsetunnon kohentamispyrkimykset. Häpeäraivo on syyllisyyttäkin tärkeämpi tekijä depression psykodynamiikassa.
Tomin rakkauden nälkä on jäänyt tyydyttämättä, katseeseen ja hymyyn ei ole vastattu ja omana itsenään hyväksytyksi tukemisen kokemus on jäänyt syntymättä. Onko elokuvan katsominen/näkeminen vaikeaa koska ihminen, joka on tyhjä tai jolla ei ole rakkautta tai myötätuntoa sisällään, on hirviö? Elokuvan hahmoista ainoastaan Marge näkee tämän; hän on varma että Tom tappoi Dickien.
Onko Tomin väkinäinen hymy omamme kun emme ymmärrä mille toiset nauravat? Onko suurin pelkoni että he nauravat minulle? Häpeän takana olevan masennuksen löytäminen ja jakaminen on vaikea työ. Ikonen ja Rechardt kirjoittavat kuinka syyllisyyden ja häpeän ero on siinä, että syyllisyys koskee jotakin itsen aktia, psyykkistä tai konkreettista, mutta häpeä koskee koko itseä.
Kannattaa lukea Ikosen ja Rechardtin (Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana, Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim1994;110(3):278) koko teksti täältä http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079
