Luku 24. Epilogi: Ollako vaiko eikö olla?

Kirstun tapainen kitara painaa tonnin.
Siitä lähtee kuutio langatonta kaapelia laitteeseen
joka muuntaa
pienuuden suuruudeksi.

Tällä oksasilppurin tapaisella talikolla
hän luo ympärilleen auran
ja muistaa pienenä
seisseensä katuvalon alla lumisateessa.

Soittaminen antaa sanomattoman onnen tunteen
eikä sitä ei voi edes verrata
pitkäsäärisen ja suuririntaisen naisen riisumiseen
jos sellaista ei vielä ole.

Kassaran nimessä tulee olla teräväreunainen kirjain
johon viillellä herkkiä paikkojaan
niin että orgasmi laajasti ymmärrettynä

saa akustisen jään lohkeamaan oikealla hetkellä.

Kun hän pääsee naaraan lähelle
ja kohtelee tätä kuin kitaraansa
on tullut aika luopua epämukavista housuista

ja hakeutua töihin josta maksetaan palkkaa.

—

EPILOGI

Sinä putosit lapsuuden ja aikuisuuden väliseen kuoppaan. Nyt sataa ja sinä kuljet yksin ulkona katsellen ihmisten ikkunoihin pohtien sitä turvan ja onnen astetta, joka elää jokaisen lämpimästi hehkuvan ruudun takana. Et ole vielä tarpeeksi vanha erottaaksesi halveksuntaa kateudesta. Sinä kävelet yksin ilman ketään ja olet kahden vaiheilla niin kuin usein viime aikoina; ollako vai eikö olla?

Aamulla herätessäsi tunnet, että juuri tämä päivä näyttää suunnan ja löydät ihmisen, jonka kanssa kulkea sitä kohden. Mitä edemmäs päivä etenee, sitä raskaammin kannat valolla kastettuja silmiäsi tässä pimeässä maassa. Sinä putosit ja kiljuit, eikä kukaan kuullut eikä kuunnellut. Sinua ei varoitettu eikä etukäteen kerrottu siitä maasta, johon joutuu kun heittää hyvästit lapsuuden piilohippasille ja pullantuoksuisille päiville. Se tapahtuu hitaasti niin kuin aamu ryömii yötä pitkin, sillä – kuten on kirpaisevasti kirjoitettu yön pimein sydän on aamun ensihetki. Ja kuitenkin sinä itse halusit ja kaipasit sitä. Tahdoit seurata muita, kun huomasit jääväsi joka päivä enemmän yksin lasten leikkeihin toisten puhuessa jo kummaa kieltä oudoissa asuissaan jotenkin muuttuneena. Ja kun tuli sinun vuorosi nousta laivaan, se lähtikin täristen ja ulvoen, eikä takaisin ollut paluuta.

Kun omassa ruumiissa nytkähtää tulivuori ja kun veri polttaa lakanan viatonta ihoa, jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Viimeinenkin napanuoran jäänne irtoaa napsahtaen ja entiset sanat maistuvat vierailta suussa. On vaiettava ollakseen rehellinen ja kuitenkin on pakko huutaa. Vanhempasi vaihtavat karvaa ja alkaa vainon ja vapauden sukupolvien välinen ikuinen kireä valssi, sillä se mitä nuoruudessa todella tapahtuu, ei kestä tai kaipaa aikuista korvaa. Ovet tarvitsevat lukkoja ja ikkunat kaihtimia aivan samalla lailla kuin ajatuksesi ja mielesi kuvat tarvitsevat piilon jossa kurkistaa niihin, kun muut nukkuvat television uuvuttamin silmin. Joka yö piirrät ruumiisi kartan uudelleen, joka yö kadotat ja löydät itsestäsi jotain uutta.

Se minne putosit, on kuin valkea läikkä Amazonin viidakon kartalla, niin kiehtova ja uusi ja samalla tuntematon ja pelottava. Kukapa mielellään muistaisi tai muistelisi nuoruutensa kipeää laitaa: yksinäisyyttään ja pienuuttaan. Ja nyt kaikki paha on siirretty sinne, missä nuoria on enemmän kuin kaksi jouten takomassa itseensä syvyyttä erehtymällä ja kokeilemalla.

Nuoruudelta lyödään luulot pois kirjoilla, koneilla ja muoviraharaveilla. Missä kasvavat korkoa hyvinvointikakarat ja missä pienten vanhempien tavalliset lapset? Yliopistojen leveät lauteet notkuvat entsyyminkalpeita kaikkientieteittentohtoreita ja kaksikymmentävuotiaita yritysjohtajia, joiden asiakirjasalkut vinkuvat optioista ja opintoviikoista onnellisina. Eivätkö he aja koskaan ojaan? Onko koko maailma heille valtatie? On niin paljon mitä et ymmärrä.

Missä asuvat lapsuudessa liikaa yksin olleet, hylätyt, sairauden tai kuoleman kohtuuttoman sormen osoittamat? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puhua, huutaa tai itkeä kuin käsillään? Missä ne jotka kaipaavat varastamalla, missä ne joiden silmissä asuu viisivuotiaan hätä? Missä ovat ne jotka eivät osaa puolustautua eivätkä uskalla hyökätä? Missä ovat tarhojen ylimääräiset, ne hankalat kakarat? Missä ovat äidittömät, isättömät, adoptoidut ja huostaan otetut? Missä ovat pahoinpidellyt ja ylistämällä alistetut, liikuntakyvyttömiksi syötetyt ja välinpitämättömyyden lainavaatteisiin puetut? Missä on ihan tavallinen nuori kriisiinsä kompastuneena etsimässä ovea itseensä? Missä on kiireetön korva ja kärsivällistä kärsivällisempi katse? Missä on apu kun hätä on nuoruus? Kuinka he jaksavat näissä ahneiden pidoissa, kun ahneetkaan eivät jaksa?

Löytyykö aika ja tieto byrokraattien, hallitusten, johtoryhmien ja komiteoiden puoluepoliittisesta viisaudesta, jossa moottoritiellä tai huippu-urheilulla on suurempi kiire kuin niiden asialla, jotka ovat nuoria ja jotka purevat auttavaa kättä niin kuin aina on purtu, että tiedettäisiin missä käsi on ja kenen? Löytyykö apu, lohtu ja ymmärrys lääketehtaitten steriileistä laboratorioista, joissa valkotakkisten aivovartijoiden armeija keittää aina vain tehokkaampia kemiallisia laastareita traumojen ja tuskan päälle? Kuka nyppii nuoruuden siivet heti kun ensimmäinen lentoyritys ei mennytkään suositusten mukaan? Mutta kuka kesyttää ketun niin että se pysyy kettuna, ettei sen tarvitse muuttua kanaksi tai koiraksi? Kuka antaa toisen, kolmannen tai yhdeksännen mahdollisuuden? Kuka on selkeästi nuoruuden puolella? Kuka ei hylkää, kuka auttaa kestämään leipään leivotun kiven? Kuka ei pakota? Et erota ystävää vihollisesta ja kaikki tuntuvat tarjoavan vain käsirautoja. Ne puhuvat sinulle tulevaisuudesta, vaikka mielesi liikkuu aivan toisessa ajassa.

Sinä putosit, etkä tiedä mikä on orpoutesi sisä- ja mikä ulkokuori. Et tiedä mikä tulee sinusta ja mikä ulkopuoleltasi, eikä sinulle anneta tarpeeksi aikaa ratkaista sitä. Sinua myydään ja ostetaan niin kuin sademetsää, vaikka se on yhtä välttämätön maapallolle kuin nuoruus aikuisuudelle. Enää ei nuoruus kapinoi, sillä se peloteltiin työttömyydellä hiljaiseksi ja kuuliaiseksi. Nyt sillä on liian kiire pörssiin ja uuteen iloiseen Eurooppaan. Kuka maksaa juhlien laskun, kun pöydän varannut ja eniten tilannut on poistunut takavasemmalle?

Et ole vielä riittävän vanha perustamaan yritystä tai perhettä, et jaksa edes ajatella kotia osakkeena tai miksi alkaisit isona. Kaipaat vain toista takkuista kulkukissaa jakamaan kodittomuutesi, arkuutesi ja läheisyyden nälkäsi. Kaikki muu tulee sen jälkeen, jos tulee.

Kulkiessasi siltojen yli mietit, ollako vai eikö olla. Katselin sinua kaukaa joen ja nuoruuden toiselta, aikuisuuden puolelta, ja mietin mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja samalla kun sinä mietit ollako vai eikö olla, minä keksin sinut ja sinun tarinasi. Tarinan loppuun kirjoitin sinut pysähtyneenä sillalle ja pysäytin kuvan siihen, että me molemmat mietimme, siis sinä ja minä, joka sinut loin. Mutta olet sinä olemassa ilman minuakin tässä kaupungissa, tässä maassa ja maailmassa miljoonin versioin. Ja tässä tarinassa sinä mietit keinoa päästä eroon itsestäsi ja yksinäisyytesi loputtomista pitkospuista. Sen kokemuksen pohjalta, jota sinulla ei vielä voi olla, kirjoitin tähän tarinaan tällaisen lopun:

Katselet joen tummaa tanssia siltojen alla. Raiteet lapsuuteesi päin ovat auttamattoman kapeat. Aikuisuus näyttää työn harmaita kasvojaan, etkä halua nähdä itseäsi elämänhalu kurkkuun kuivuneena kolmivuorokoneena. Jostain kaukaa kuuluu musiikkia ja ihmisten ääniä. Sinä nostat yhden yön vanhempaa päätäsi ja jatkat tätä ehdotonta matkaasi hitaasti ihmisiä kohden. Kirjoitin tarinasi heti muistiin sen tultua mieleeni, etten unohtaisi omaani.