Luku 20. Hannu ja Kerttu

Kokeile minua minä olen kostea
voima, joka puhkeaa läheisyydestä
minä olen se,

joka putoaa silmät
kiinni odota minua!

hypätään yhdessä

—

Tytön askeleet ovat pehmeät ja lyhyet. Poika tulee perässä jäykästi melkein loikkien, jalat hieman haarallaan. Molemmat ovat pukeutuneet samoin: mustat lökäfarkut, tumma huppari, huppu päässä, molempien vyöllä roikkuu paksu ketju. On yö. Tyttö johtaa, poika seuraa. On yö. Kannattaisi olla sisällä, tai että olisi päivä. Ei ole. On yö.

– Oota, poika huudahtaa ja juoksee edellä kiiruhtavan tytön kiinni.
Tyttö pysähtyy, ei sano mitään, ei edes katso poikaa. Odottaa kuin hidasta lasta. Poika pudottaa hupun niskaansa ja kaivaa taskustaan tupakkaa. Tyttö tekee kärsimättömän eleen. Poika laittaa tupakat pois. Sitten molemmat kävelevät katuvalon alta pimeyteen.

■

Mummo nukkuu huonosti. On yö. Mummo nukahtaa kunnes havahtuu. Yksinäisyys tulee huoneeseen. Ei kuulu mitään, ei edes papan hengitystä ja ähinää. Pappaa ei enää ole, eniten hän ei ole silloin kun on yö. Yksinäisyys ottaa kädestä kiinni. Sillä on kylmä käsi.
– Äh, mummo tupisee, – sama keittää kahvit.

Mummo laskeutuu kapeita vintinportaita alakertaan viileään eteiseen ja siitä keittiöön, nostaa rullaverhon ylös. Kaksi kuusta seisoo tummana pimeyttä vastaan pihan perällä. Niin kuin aina. Mummo laittaa neljä mittaa kahvia suodattimeen.
– Äh, hän sanoo itsekseen, vaikka kukaan ei kuule ja kaapii lusikalla kaksi mitallista takaisin Saludopakettiin.
Kamarin pöydällä on valokuvia ja Rautatietyöläistenliiton viiri.

■

Kaksi kuusta seisoo liikkumatta pihan perällä ja niiden takana kaksi nuorta. Liikkumatta, ikkunaan katsellen.
– Se heräs.
– Se menee kohta uudestaan nukkumaan.
– Eikä mene. Vanhukset ei nuku ku kaks tuntia yössä.
– Jos se on vampyyri.
– Sitte me ollaan kusessa.

Poika kaivaa tupakat taskustaan ja katsoo tyttöön. Kuusen havut kutittavat poskea. Tyttö ei tee elettäkään. Poika painautuu alas puun juurelle ja sytyttää tupakan ja ojentaa sen sitten tytölle, joka imaisee pitkät henkoset. Aika pysähtyy. Hetkeksi.

Mummo katsahtaa ikkunasta. Näkee kaksi kuusta.
– Ehkä sumua. Ei kai se halla vielä. Mitä ilmaa ne lupasi huomiseksi? mummo miettii, – tai siis täksi päiväksi.
– Sen näkee sitten, olisi pappa sanonut. – Jos sataa laitetaan saappaat, jos paistaa otetaan paita pois.
Mummo haluaa tietää säätilan aina etukäteen, papalle oli ihan sama. Työt oli tehtävä kelistä riippumatta.
– Mitä se kello on? mummo tupisee itsekseen, vaikka kukaan ei kuule, ja köpöttää kamarin puolelle.
Vaimea junan kolke kuuluu radalta.
– Kohta kolme.

■

Hannu istahtaa kuusen juurelle ja nostaa hupun päänsä peitoksi.
– Väsyttää. Mitä hittoa me täällä tehdään?
– Katotaan nyt, Kerttu vastaa ja istahtaa pojan viereen.
Pojan lähellä tuntuu hyvältä. Vaikea myöntää, mutta näin on. Hannu kun on vähän avuton. Ajatus lähteä hatkaan oli Kertun. Vittuun koko paikasta, kuhan jonnekin!
– Hate.
– Tä?
– Lähetkö mukaan? tyttö kuiskutti Hannun korvaan matikan tunnilla.
– Mä vai? poika kysyi ja nosti väsynyttä päätään pulpetilla.
– Sä tietysti!

Hannu oli hölmistynyt. Hän ei edes tiennyt, että oli olemassa Kertun maailmassa, saatikka että tyttö koskaan puhuisi hänelle. Laitoksen kaunein tyttö! Ihan unelmapimu, mutta arvaamaton ja äkkipikainen.
– Joo, voin kai mää.

Poika ihmetteli ettei edes pelottanut. Sata kertaa mieluummin lähden sen kanssa hatkaan taikka kehitysmaatyöntekijäksi tai lähihoitajakouluun kuin istun tässä keskitysleirissä minuuttiakaan. Tyttö oli talossa jatkuvan varastelun, kulkurielämän ja koulupinnauksen takia. Ei kai se ketään tappanut ole? Hannu ei tiennyt, miksi itse oli siellä. Ei kai ollut muuta paikkaa.

Seuraava tunti oli liikuntaa, suunnistusta. Kompassi kädessä kevyesti hölkäten metsäautotielle, siitä sähkölinjaa seuraten ja viimeiseltä rastilta suoraan eteenpäin, vaikka olisi pitänyt kääntyä takaisin koululle.
– Jumalauta, loistoidis, Hannu kuiskasi Kertulle paikallisliikenteen bussissa kohti kaupunkia.

Kerttu vaihtoi muovipussiin piilottamiaan vaatteita linja-auton takaosassa. Löysät verkkarit lensivät pysäkin kohdalla metsään. Kaksi yötä lähiökaupan varastossa lannoitusainesäkkien päällä sai asian näyttämään toiselta. Kun pääsis oikeeseen sänkyyn nukkumaan

Mummon pihalla on autotalli ja sen perässä lukitsematon varasto, jonka ovi ei näy talon ikkunaan. Nuoret hiipivät viinimarjapensaiden takaa ovelle, avaavat sen varoen ja astuvat sisään kuivilta lehdiltä, tyhjiltä maitopurkeilta ja lannoitusaineelta haisevaan ikkunattomaan huoneeseen.
– Eikö me ikinä päästä näistä lannoitteista, Kerttu huokaa.
Hannu miettii, miksi me tänne tultiin. Mitä se aikoo?

Mummo käy aamulla hakemassa haravan varastosta ja näkee yhteen nukahtaneet nuoret. Hän laittaa varoen oven kiinni, istahtaa ajatuksissaan pihakeinuun, mutta lyö sitten ryppyisillä käsillään polviinsa ja puuskahtaa:
– Keitetäänpäs aamukahvit!

■

– Voisinko mä käydä suihkussa? Kerttu kysyy.
– Tottakai. Käy saunassa tuolla kellarissa. Haen pyyhkeen.
Tyttö hörppää loput kupistaan seisaaltaan ja katoaa oven taakse. Poika on vaivaantunut. Minne se nyt lähti? Mitä mä sanon? Ikinä en ole näin hyvää kahvia juonut, hän miettii, muttei osaa sanoa edes sitä.
– Otatko lisää? mummo kysyy ja kaataa ennen kuin poika ehtii edes nyökätä.
Ruispalat ja emmentaljuustoviipaleet ovat kadonneet nuorten suihin jo ajat sitten. Vetisiin kurkkuviipaleisiin ei koskenut kukaan. Keittiö on pieni ja hyvin siisti. Kolme tuolia pienen pyöreän pöydän ympärillä, oranssi pöytäliina, ikkunalla kukkia, seinällä pieni muovikehyksinen peili. Pihalla näkyy viinimarjapensaita ja kaksi tummaa kuusta.

■

Mummo huuhtaisee astioita selin poikaan. Alakerrasta kuuluu vesiputken kohina.
– Pitäisi mennä itsekin, Hannu mumisee itsekseen.
Kohina lakkaa. Kerttu tulee avojaloin pyyhkeeseen kietoutuneena tukka päälaella nutturalla. Tyttö on pieni, siro ja muutenkin aivan erinäköinen, Hannu miettii, jotenkin normaali, hyvällä tavalla tavallinen. Meikkaamattomat silmät ovat virkeät ja levänneet, ja jatkuva varuillaanolo katseesta on kadonnut.
– Laitoin mun vaatteet pesukoneeseen. Eihän se haittaa?
– Ei tietenkään. Laita sinäkin, mikä sinun nimesi taas olikaan?
– Pekka, Hannu valehtelee.
– En osannut panna sitä päälle.
– Laitetaan sitten kun Pekkakin on käynyt suihkussa.
Mummo ojentaa Hannulle oman pyyhkeen. Poika katoaa oven taakse.
– Siinä vasemmalla… Pekka, Kerttu huutaa pojan perään.
Mummo köpöttää pienillä askelilla kamariin ja hakee komerosta punaisen shaalin. Tyttö kietoutuu siihen jääden istumaan ajatuksissaan olohuoneen sohvalle. Seinällä on jokin meritaulu, tapetit suurikukallisia ja tummia, vaatimatonta ja niukkaa. Pitkä liuta valokuvia vanhoissa ruskeissa puukehyksissä, suurin osa mustavalkoisia kuvia retkiltä ja häistä. Kristallikruunu katossa on ainoa arvokas esine koko huoneessa.
– Hieno.
– Turhan hieno meikäläiselle, vähempikin olisi riittänyt. Eikö siellä varastossa ollut kylmä? mummo kysyy, mutta Kerttu ei vastaa.
Aika raksuttaa. Hannu tulee suihkusta ja jää seisomaan ovenpieleen pyyhe lanteillaan, pulleaa olemustaan piilotellen.
– Odota, haen papan vaatteita, mahtuvat sinullekin vaikka oletkin noin iso.

■

Hannu istuu olohuoneen pöydän ääressä suuret harmaat verkkarit jalassa. Sääret eivät mahdu kunnolla matalan pöydän alle, varpaankynnet ovat pitkät ja mustat. Virttynyt puuvillapaita mahtuu juuri ja juuri tanakan pojan päälle. Keittiöstä kuuluu astioiden kilahtelua.
– Tehdään päivemmällä karjalanpaistia! mummo huutaa, mutta nuoret eivät kuule.
Kumpikin on nukahtanut niille aloilleen. Hannu herää ensin ymmärtämättä missä on. Iltapäivä on jo hämärtymässä. Vasta kun poika huomaa tytön nukkuvan sohvalla, hän muistaa mummon ja talon. Shaali on valahtanut tytön lanteille. Suuret rinnat nousevat ja laskevat tasaisen hengityksen tahdissa. Hannu katsoo Kerttua kuin hylätty ajokoira. On vaikea hengittää.

■

– Mikä tää yksi kuva on? Kerttu kysyy.
– Ai mikä?
– Tämä jossa pieni lapsi tuijottaa poroa suoraan silmiin talvikamppeissaan.
– Ai se, mummo naurahtaa ja tulee katsomaan kuvaa lähempää. – Oltiin joskus pohjoisessa poroja katsomassa. Siinä tyttären poika haluaa kysyä porolta arvoituksen.
– Minkä ikäinen se on?
– Siitä on aikaa, oisko kaksi korkeintaan. Oppinut juuri puhumaan.
– Minkä arvoituksen?
– Poika kysyi porolta, että ”kumpi se on kun kävelee?” Kerttu ja mummo räjähtävät nauruun ja hakkaavat polviaan kuin pyykkimuijat vanhassa kotimaisessa elokuvassa.
Hannu katsoo heidän riemuaan hämillään.
– Mitä? Kumpi se…?
Uusi naurunhyrske täyttää talon.
– Valase nyt vähän…
Naiset nauravat kahta kauheammin, Kerttu pyyhkii silmiään ja mummo hinkkaa lasejaan kaksikymmentä vuotta nuorentuneena. Poika ei ole koskaan nähnyt Kertun nauravan. Hän hermostuu ja marssii pihalle tupakalle.

■

– Kerttu, mummo kysyy, kun he tiskaavat astioita ruokailun jälkeen.
– Niin.
– Minnekäs te oikein mahdatte olla matkalla?
– Ei me oikein tiedetä. Kunhan ollaan vaan.
– Radiossa sanottiin, että Nuorisokodista on karussa kaksi nuorta, tyttö ja poika.
Hannu kuulee keskustelun olohuoneeseen ja säntää keittiöön.
– Missä meidän kuteet on? Nyt lähtään!
– Ne ovat kuivausrummussa, varmaan jo kuivat, mummo sanoo.
Poika juoksee kellariin, heittää vaatemytyn sohvalle ja pukeutuu kiireesti. Kerttu ottaa omansa ja menee kamarin puolelle.
– Laitoin teille yläkertaan huoneen valmiiksi. Voitte nukkua siellä ihan miten parhaaksi näette.
– Etkö sä soita poliisille? saa Hannu kysyttyä.
– Ehdin minä olla tarpeeksi yksin koko talven. Hauskaa kun on seuraa. Nukuttaakin paremmin. Huomenna käydään kaupassa ostamassa teille vähän vaatteita.

■

Hannu ja Kerttu kiipeävät kapeita jyrkkiä portaita vintille. Pieneen huoneeseen on pedattu kaksi vuodetta vierekkäin. Puhtaat lakanat, paksut vanhat täkit, pehmeät tyynyt, ikkuna hieman raollaan. Pehmeä kokolattiamatto on kuin lämmin ja äänetön suuren eläimen talja.
– Tulee kylmä yö, Kerttu sanoo ja työntää toisen vuoteen huoneen toiselle seinälle.
Hannu ei tiedä, onko hän pettynyt vai helpottunut. Hän livahtaa hämärässä peittonsa alle ja Kerttu tekee saman katseltuaan hetken ikkunasta.
– Hyvää yötä, tyttö sanoo ja kääntää selkänsä pojalle.
Tämä yrittää nukkua. Huoneessa on kuuma. Kertun rinnat lähettävät mykkiä kutsuja, paisuvat silmissä, ja tytön hengitys täyttää huoneen jokaisen kolon. Menee pitkä tunti. On hankala hengittää.
– Mitä sä siellä pyörit ja huokaat? Etkö saa unta? Kerttu kuiskaa poikaan päin kääntyen.
– On vähän kuuma, Hannu vastaa suu kuivana.

Tyttö nousee vuoteesta ja livahtaa Hannun viereen. Poika painaa vapisevan päänsä varoen Kertun kaulakuoppaan. Tyttö hymyilee pimeään, nostaa paitansa ylös niin että Hannu yltää imemään hänen rintaansa, ojentaa kuuman kätensä ja runkkaa pojan muutamalla pehmeällä vedolla ja palaa sitten vuoteeseensa.

Aamulla mummo huomaa nuorten lähteneen. Kaikki on palannut ennalleen, hidas hiljaisuus, syksy ja jonkin odottaminen. Vasta iltapäivällä hän huomaa, että olohuoneen seinältä on kadonnut yksi valokuva kehyksistään.

■

Kaksi mustiin pukeutunutta nuorta kävelee pitkin nelostien ramppia kohti pohjoista. Autot ajavat ohi pystyyn nostetuista peukaloista piittaamatta.
– Mikä ihme se paikka oli? Miksi me sinne mentiin? Ihme akka? Hannu puhkeaa ihmettelemään.
– Semmonen mummeli vaan.
– Sä tunnet sen jotenkin. Oliko sillä rahaa jossain?
– En mä rahaa ottanut mutta tämän otin.
Kerttu ojentaa vanhan valokuvan pojalle: keski-ikäinen nainen tuolilla juhlatamineissa tukka tupeerattuna, takana kaksi nuorta, tyttö ja poika, rippikukat käsissä. Nainen on ilmiselvästi mummeli 30 vuotta sitten, tai enemmän.
– Sä saat sen jos haluat.
– Mitä helevettiä mä teen jonkun saatanan mummon pentujen rippikuvalla?
– Toi tyttö tuossa naisen takana on sun äitis.
Poika pysähtyy kuin olisi kävellyt seinään, katsoo kuvaa, katsoo Kerttua ja taas kuvaa.
– Ei perkele ole…! Entäs toi?
– Se on mun isä.