Luku 23. Perhejuhla

Hän kuiskasi olevansa valmis kun parta alkaisi kasvaa
ja hypisteli finniä leuassaan koko kevään.

Ehdotin vuoropuhelua jonka hän tyrmäsi
jähmettymällä. Vaikeneminen muodosti
sekavan kulkueen
joka työnsi pakokauhua syliini.

Rakenteet olivat yksinäisyydestä sekaisin.
Tulkitsin olevani yksin. Jos se oli morsetusta tai pulssi
en ymmärtänyt siitä mitään.

Kolmen vuoden kuluttua hän kertoi
kuinka olivat tyttöystävän kanssa
löytäneet mukavan kaksion keskustasta

eikä voisi enää käydä minua huvittamassa
koska opiskelu – ja ne naiset, tiedäthän!
– vievät kaiken ajan.

—

Pakko kai sinne on mennä. Taka-ovi on auki, kissan löyhkä tunkee nenään heti. Talon toinen pää on täynnä vieraita. Ei olisi pitänyt tulla mutta pakko päästä vessaan. 70-luvulla rakennetun matalan omakotitalon sisäseinissä sammaleenvihreää, oranssia ja keltaista, ulkoseinä jonkinlaista paneelia ja kulmistaan lohjennutta likaisenharmaata mineriittilevyä. Ahtaita pieniä huoneita. Onneksi vessassa ei ole ketään ja pääsen istumaan lämpimälle pytylle. Pääsenkö ulos huomaamatta? Toisaalta en ilkeä jos ne huomaavat minut. Kai nyt vähän nuhjuinen musta puvuntakki käy juhla-asusta. Lehdot nyt eivät ole niin tarkkoja, mutta varma ei voi olla. Puheensorina kuuluu seinän läpi. Pakko kai sinne on mennä.

– Jaahah. Sieltähän se päivänsankari tuleekin, lihava matematiikanopettaja nostaa itsensä kuluneelta nahkasohvalta ja tulee kättelemään yhtä lihavan poikansa kanssa. – Onnea nyt sitten vaan. Hyvinhän se meni.

Mitä ihmettä senkin piti tänne ängätä porsaan näköisen kopionsa kanssa? Kättelen Martikaisen ja pojan yliasiallisesti ja sanon hänen erehtyneen henkilöstä:
– Taitaa olla tuo Kari kun kirjoitti, meikä enemmän niin kuin lukee
– Te ootte Karin kanssa niin saman oloisia, Karin äiti pölähtää viereeni. – Tämä on Karin kaveri, Halosen Juuso.
– Se on tuo pitkä tukka kun sekoittaa ihmisen pään ja vaatteet, ettei ketään tunne, Martikainen lysähtää porsaan kanssa takaisin sohvan uumeniin ja mumisee. – Ja ne muut- tuu niin kasvaessaan.

Miten se minut Juusoon sekoitti, oman oppilaansa? Onko se kännissä? Olohuoneen seinustalla tungeksiva juhlapukuisten sukulaisten joukko ei kiinnitä minuun enää mitään huomiota. Pianon päällä on korkeita laseja ja perhekuvia. Anun ylioppilaskuva uusimpana. Kohta siinä on myös Karin.

– Olipa mukava kun tulit, Karin äiti sanoo ja viittilöi voileipäkakun suuntaan. – Otahan nyt siitä. Ja samppanjaa. Kait sinä sitä vähän…
Karin isä ilmestyy olohuoneen ovelle puku kireällä ja hiukset kammattuna. Esan naama jo punottaa kuumuudesta tai ehkä jännityksestä, mutta samppakaljaakin on varmaan jo otettu.
– Juuso ottaa, ilman muuta. Kaadahan Martta meille molemmille.
– Missä se Kari on? kysyn kun kilistän isän kanssa laseja yhteen kuin salaliittolaiset.
– Ai, minä luulin, että te tulitte yhdessä. Ei sitä ole näkynyt. Lupasi tulla suoraan koulun juhlista tänne. Eihän tässä nyt ole kuin 200 metriä. Mihin se nyt juuttui? Ihmisillä on muitakin kyläpaikkoja kuin tämä.

– Niin Halosen Juuso, nyt muistan, Martikainen huudahtaa isolla äänellä ja hivuttautuu puhisten matalan sohvan etureunalle minuun päin taipuen. – Seiska A:lla olin opetta- massa sinua. Sinä olit enemmän niitä musiikkimiehiä…
– …enemmän kuin matikkamiehiä, sanon isolla äänellä takaisin.

Olohuoneenkorkuisten ikkunoiden takana porottaa ensimmäinen kesäpäivä, hoitamattomien syreenipensaiden lehdet raapivat ikkunaa. Lehdon piha on kaupungin mukavin paikka. Siitä ei kukaan pidä huolta. Kimalaiset ja muut ötökät vaan surisee ja heinikko kasvaa reisiin saakka. Niin kuin maalla olisi.
– Onhan se musiikki hyvä harrastus, meidänkin Juha soittaa nyt jo kahdettatoista vuotta selloa, taitaa olla konservatorion eturivin soittajia, Martikainen sanoo ja kääntää päätään poikaansa kohti, joka hymyilee takaisin kuin puhki puukotettu talvirengas.
– Konserttia syksyksi suunnitellaan, Possu-Juha ähisee puku päällä isänsä vierestä. Se on tuo rockmusiikki lyhytjännitteisen ihmisen musiikkia, Martikainen lisää ja hörppää kahvia Lehdon juhlakupeista veljellisesti Esaan päin nyökkäillen.
Isä-Lehto katsoo minuun pieni hymynväre suupielissään ja laskee katseensa sitten lattialle.
– Sattuipa lämmin päivä.
– Niin sattui.

Osa vieraista alkaa hivuttautua pihalle olohuoneen kuumuutta pakoon. Nostan kuin haasteen saaneena housuja niin, että niittivyö vilahtaa muuten kohtuullisen asiallisen asuni lomasta.
– Mikä se sinäkään olet toisten musiikkimakua ja persoonaa arvioimaan, ylipainoinen taskulaskin selloa hinkkaavan possupoikasi kanssa? Millä ihmeen valtuudella sinä asetut muiden yläpuolelle!
Martikaisen silmissä vilahtaa reservinupseerin raivo ja rehtorin antamat valtuudet tappaa kaikki erilaiset olennot maankamaralta. Kokenut kiusaaja hallitsee hermonsa hyvin ja onhan hän nyt päässyt tavoitteeseensa: itsensä ylentämiseen.
– Tarkoitan vaan, että kuka tahansa nyt osaa kitaraa rämpyttää ja huutaa törkeyksiä. Kyllä taidemusiikki sentään antaa ihmiskunnalle sen tarvitsemaa sisältöä.
– Mitä vittua…
– Ehkäpä aihe on nyt hieman herkkä, Martta tulee ja nappaa minua käsipuolesta ja raahaa Karin huoneeseen.
– Mitä sinä nyt tuolla lailla, ylioppilasjuhlat ja kaikki?
– Perkele jaksa tuon naamaa katella.
– Martikainen nyt on mikä on. Nämä on jo sen neljännet juhlat tänään.
– Niinpä näyttää.
– Tuon sinulle kahvia tänne. Jospa se Karikin kohta ilmestyy. Lepää vähän. Olet niin väsyneen näköinenkin.

Karin äiti on aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kun Martta lähtee kohti keittiötä, livahdan takaisin olohuoneen ovelle.
– Miten se sellonsoitto nyt sitten ihmiskuntaa auttaa?
Martikainen käännähtää närkästys suupielissään. Esa ei tiedä nauraa vai suuttua.
– Vaatiihan se nyt vuosien työn, että sävelpuhtaus ja harmonia saavuttavat tietyn taiteellisen tason… Mutta onhan toki muissakin musiikkilajeissa vallan taitavia yksilöitä…, Martikainen yrittää esittää suvaitsevaista humanistia ja sovitella huomattuaan, ettei hänelle ole mitään koulun valtuuksia täällä eikä varsinkaan minuun, joka potkittiin jo kasilla koko koulusta huonon käytöksen ja poissaolojen takia. Ja Esa nyt ei asetu kenenkään puolelle, kaikkein viimeisenä Martikaisen. Tekisi mieli vetää isäpossua turpaan, mutta Karin äiti hyökkää eteeni.
– No niin Juuso, kahvikin kohta jäähtyy. Otapas kakkuakin. Tai minä tuon sinne Karin huoneeseen.

Otan kupin ja painun talon perälle kaverin huoneen viileyteen. Seinillä Kurt Cobain tuijottaa maanisen lapsen silmillään joka nurkkaan, Che Guevaran juliste vetelee viimeisiään ja Amerikan lippu roikkuu väärin päin. Kaksi lihavaa kissaa löntystää sängyn alta ulos. Miuku on ainakin kymmenen ja pikkukissakin jo täysi-ikäinen. Missä se jätkä oikein kuppaa? Onkohan Anu täällä?

Homo-Mikkonen seisoo ikkunan alla housut nilkoissa ja kusee pajupensaiden ympäröimään sammaloituneeseen uima-altaaseen. Aika rivo näky vaikka allas on ollut vuosikausia kuivana täynnä multaa, risuja ja heinätupsuja. Katselen Mikkosen kapoista selkää ja valkoista persettä niin kauan, että se tajuaa tuijotukseni.

– Juuso saatana. Mitä sä siellä? Tule pois, siellä on peli! Mikkonen kiljahtaa ja vetää vetoketjun kiinni.
– Meillä on täällä tämmönen perhejuhla. Kuinka sinä saatat virtsata pitkin moneen kertaan palkittua puutarhaamme kuin joku kapinen rakki! sanon takaisin ikkunanraosta.
– Onpa rouvalla miehekäs ääni, Mikkonen kuittaa. – Tuu tänne niin lähtään kylille.
– Mikä peli? Tuomarikin pani pillit pussiin, eikun pilit.
– Mitä sinä siellä piileksit? Ei mua oo kutsuttu.
– Ei minuakaan.
– Mitä sitten siellä toljotat? Vaikka kait sua nyt tartte kutsua. Melkein asut siellä muutenkin.
– Tuli paskahätä niin piti päästä vessaan ja nyt samppanjaa virtaa ku hanasta ja keijukaiset kesämekoissaan karkeloi kaikkialla.
– No voi tokkiisa.
– Tuu tänne sinäkin.
– En tuu, Mikkonen sanoo ja kysyy kuinka Karilla juhlinta etenee.
– Ei se ole täällä.
– Mitä? Ei omissa lakkiaisissaan? Missä se on?
– Mistä minä tiedän. Martikainen luuli minua Kariksi ja oikein käsipäivää onnitteli.
– Onko Martikainen siellä?
– Joo. Sehän on Karin matikan maikka. Tai oli.
– Vieläkö se raahaa sitä sumopainijaa mukanaan kaikkialle?
– Sitä sellopossua?
– Soittaako se selloa?
– Suomen valiojoukkoa.
– Sehän on jotain 22 tai enemmän.
– On vai? Ylikypsän kinkun näköinen esiteini.
– Ulkonäkö pettää. Meikä menee nyt. Jos näät Karia, sano että mulla on asiaa.
– Mitä asiaa?
– Mulla on sille asiaa, ei sulle, Mikkonen sanoo jo puolittain aidanraossa ja rahistelee pikkutielle pensaiden taakse. Jostain syystä Heikki Mikkosesta tuli Homo-Mikkonen, mutta tuskin on homo, vaikka tanssijan ryhteineen, parransänkineen, tiptop-vaatteineen ja tytönpeppuineen sellaisesta menisikin. Sen itsetunto on jotain kilometrin paksuinen, niin että kantaa kutsumanimeäänkin tyylikkäästi. Sille se tarkoittaa kaunista poikaa, jolle ei vittuilla. Mitä ihmettä se teki Lehdon pihalla kusella.

Isä Lehto kolistaa sisään nousevassa myötäisessä, haroo pitkää etutukkansa takaraivolle ja istahtaa lepakkotuoliin. Solmio ja pikkutakki ovat saaneet lähteä. Esassa on yhtä aikaa kuuskymppisen ukon verkkaisuutta ja valpasta uteliasta maalaispoikaa. Se ei suostunut pitämään edes synttäreitään. Minulla noita yritysviirejä on jo varastot täynnä, se oli sanonut ja väittänyt olevansa matkoilla. Kotona se oli ja mökillä. No joutuihan se töissä muutaman puheen kuuntelemaan, mutta kiireisiinsä vedoten pääsi niistä aika äkkiä eroon.

– Mitä se mies täällä höpöttää itsekseen?
– Tossa ikkunan alla oli poliisipartio koirien kanssa ja niiden kanssa porisin. Sinua etsivät. Sanoin että olet kongressimatkalla Uudessa-Seelannissa, että ensi kuussa sitten taas uudestaan.
– Sepä oli ystävällistä. Että koirien kanssa oikein.
– Samojedin tupsunäkkejä olivat kaikki kolme. Isoja kuin lehmät. Olisikohan ne olleet jotain intellektuellien etsijöitä, ajatuksen savusukeltajia?
– Sinun jutut ei ku pahenee. Oletko saanu juotavaa?
– Aika mukavasti.
– Se ei ole riittävästi. Tuo samalla minullekin, Esa sanoo ja alkaa nuokkua jalka tuolin käsinojalla. – Ei hirveästi haittaisi jos Kari olisi omissa juhlissaan pistäytynyt.
– Niin.
– Ja kaiketi se nyt täällä asuukin, jos en väärin muista. Lehdon äänessä alkaa olla oikeaa huolta ja kiukkua. Tekee mieli kysyä Anusta mutta en uskalla. Jospa se on täällä. Ja sitten että ei. Molempi pahempi.
– Sinä se sitten tuosta Martikaisesta tykkäät, Esa toteaa.
– Se on molemminpuolista.
– Niin näyttää olevan.

Puikkelehdin sekalaisen seurakunnan lomitse olohuoneen pöydän ääreen, hymyilen tuntemattomille ihmisille kuin talon ainoa poika ja perillinen – paitsi Martikaiselle, joka kääntää selkänsä heti kun huomaa hahmoni ovenraossa – ja lastaan lautasen täyteen voileipäkakkua, pullaa ja kääretorttua.

– Mukava että maistuu! Martta huudahtaa keittiöstä.
– Maistuis varmaan sulleki! huudan takaisin mutta tuijotankin sellopossua silmiin. Sen kärsivä ilme saa minut katumaan ilkeyttäni. Jospa lopettaisin eläinrääkkäyksen tähän.

Martta touhuaa ja selittää keittiössä naapurin rouvalle, kuinka kaikki jäi niin viimetippaan. Kunhan puhuu. Jo jouluna oli puolet leivonnaisista pakkasessa valmiina. Herrajumala, missä tuommoisia naisia tehdään! Onko niitä jossain enemmänkin, vähän nuorempia ehkä? Jotenkin saan keinoteltua sormiini kaksi samppanjalasia ja itseni vielä kaatumatta takaisin talon takaosaan Karin huoneeseen. Professori Lehto nukkuu lepakkotuolissaan kuin Batmanin hovimestari Alfred. Taisi olla jännittävät juhlat akateemisesti ansioituneellekin. Ressin paikka vaikka rento ukko onkin.

Yritin joskus onkia selville, minkä sortin professori Lehto oikein on. Sehän selitti mielissään kun joku oli kiinnostunut, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Jotain koneisiin, matematiikkaan ja hydrauliikkaan sen hommat liittyi. Yliopiston lisäksi se suharoi joissain yrityksissä ympäri maailmaa.
– En minä kyllä mitään tajua sinun jutuistasi. Joko minä olen tyhmä, tai sitten sinä selität tahallas niin sekavasti, koska ne on yrityssalaisuuksia, ja sinä olet sainannut jonkin paperin, ettet saa kertoo niistä kellekään, huokaisin Lehdon esitelmän jälkeen. Kari istui vieressä ja nauroi räkänä.
– Sovitaan että se on toi toinen vaihtoehto. Jos sinua lohduttaa, niin en minäkään siitä mitään ymmärrä.

Se lohdutti vähän, koska se on aika terävä jätkä, isän poika. Joskus se selitti, että ukko oli ihan tavallinen koneistaja-asentaja Rautaruukilla, meni sinne suoraan amiksesta ja alkoi ihmetellä, kun jotkut laitteet menivät rikki harva se viikko. Se korjasi ne omin avuin ja lopulta teki itse paremmat. Se väsäsi niitä autotallissaan omalla ajallaan ja lopulta työnantaja tajusi antaa sille verstaan käyttöön ja muutaman hitsaajan. Huoltokustannukset puolittuivat.

– Yhen koneen ohjeet olivat silkalla venäjällä, Kari selitti. – Saksanhan se aukaisi ihan sanakirjalla, mutta venäjä! Se oli joku miljoonien pora, joka oli saatu kahdenvälisen- kaupan tai jonkun muun takia edullisesti, mutta paska mikä paska. 50 äijää istui jonkin rakennustyömaan louhoksella tyhjänpanttina, kun vehe ei pelittänyt.
– Miksi ne oli vaan venäjäksi?
– Kait siksi, ettei sellasta laitetta ollu muualla ku Venäjällä, siis Neuvostoliitossa, ja tämä yksi Suomessa.
– Ne ei kääntäny niitä ohjeita, ettei salainen tieto pääse länsimaihin.
– Oiskohan noin, kai ihmiset nyt venäjää osaa, mutta tavallinen suomalainen ammattikoulun käynyt ei. No kuitenkin. Isä opetteli venäjän kuukaudessa, siis tämmösen konevenäjän, käänsi ohjeet suomeksi, purki koko vehkeen ja teki rikkoutuneiden tilalle uudet osat. Ne valettiin Raahessa ja istuivat kuin hanska käteen. Mutta arvaas mitä sitten? Ukko sai potkut.
– Ei kai nyt noin pätevää miestä ulos heitetä vaan sisään?
– No kuitenkin. Rautaruukin joku esimies, iso tatti, valkonen kypärä toimiston seinällä, ei hienhajuakaan siinä, varmaan käytetty pikkujoulujen tiernapojissa, kutsui isän toimistoonsa ylimpään kerrokseen ja sanoi että se on nyt lähtö Lehdolla, että ei me tämmöstä enää katella.
– Isä oli järkyttyneenä kysynyt, että eikö se ihmevekotin toiminutkaan:
– Kyllä ne valssaukset piti olla kohdillaan ja ainakin asennettaessa toimivat aivan hyvin, isä änkytti. – Oisko siinä ollu hydrauliikan kanssa se…?
– Toimii toimii, hyvin toimii, Lehto saa nyt potkut, koska Lehto menee yliopistoon.
– Meneekö Lehto yliopistoon? Lehto kysyi.
– Menee. Yliopistoon Lehto menee, dirikka sanoi ja kaatoi kahvia. – Olet liian hyvä mies täällä. Menet yliopistoon ensi syksynä.
– Enhän minä ole edes ylioppilas.
– Eiköhän sulla näytöt riitä.
– Oletko nyt ihan tosissas? Millä rahalla minä nyt…?
– Teet meille alihankkijana keikkaa, tienaat kaksi kertaa enemmän kuin nyt ja hoidat tutkinnot kuntoon. Tulet sitten taloon takasin jos haluat.
Niin alkoivat miehet siinä toisiaan sinutella.

Lehto väitteli tohtoriksi neljässä vuodessa konetekniikasta, luoja tietää mistä aiheesta.

Ihmeäijä nukkuu Karin huoneessa, vieraiden häly kiihtyy ja kovenee. Istun sängyllä ja katselen, kuinka ikkunan takana kesätyyni iltapäivä lepattaa iltaa kohden. Kiskaisen molemmat samppanjat sisääni ja syön puolet muonasta. Missä se jätkä oikein luuhaa, mietin, kuuntelen Esan rauhallista hengitystä, kellahdan vuoteelle kyljelleen ja nukahdan.

Herään puolen tunnin kuluttua ulkoa kuuluvaan kolaukseen. Ulkorakennuksen ikkunan takana verhot heilahtavat. Menikö joku meni sisään vai sulkiko joku ikkunan? Esa on häipynyt, lautanen korjattu pois. Juhlat jatkuvat vaimeana muminana ja kahvikuppien kilinänä. Hiippailen takaoven kautta pihalle ja heitän muutaman kerran tikkaa ulkorakennuksen seinällä. En kehtaa rynnätä suoraan sisään, vaikka paikka on tuttu. Olen nukkunut siellä satoja öitä Karin kanssa pikkupojasta lähtien. Iän myötä on tullut käytännöksi heittää tikkaa muutamaan kertaan varoitukseksi, ettei kumpikaan tule yllätetyksi, jos vaikka naisseuraa sattuu olemaan. Harvoin sattuu, mutta sattuu kuitenkin.

Pieni huone ja wc autotallin takana oli mainio oma alue. Saa tulla ja mennä ilman, että päärakennuksessa tiedetään mitään pihan perän touhuista. Avaan ulko-oven, jonka lakkauksen aurinko on ravistanut miltei kokonaan pois, ja astun sisälle. Menee hetki, ennen kuin silmät tottuvat hämäryyteen; sieraimet ovat jo sitä ennen sanoneet, että täällä on nainen.

Anu istuu oranssinkeltaisessa kesämekossaan petaamattoman parisängyn reunalla jalat ristissä ja katselee minua huvittuneena.
– Juusopoi is päk.
– Sori. Olitko lepäämässä?
– Enkä ollu, tuu vaan.

Anun hiukset ovat elokuvalaineilla, suihkunkosteina, ruskean punertavina laskeutuen paljaille olkapäille kuin huntu. Katseessa on jotain sanoinkuvaamatonta, surumieltä ja huvittuneisuutta yhtä aikaa, jotain niin monimutkaista, etten saa suutani auki. Karin isosisko on taas enemmän nainen kuin viime kerralla.

– Juuso juhlii, Anu rikkoo hiljaisuuden ja siirtyy niin, että mahdun istumaan hänen viereensä pikkuruisen huoneen vuoteelle. Ikkunan edessä on pieni pöytä, seinän hyllyllä muutama tenttikirja lääkikseen, Tabermania, Hesseä, muutama dekkari.
– Joo joo, juhlinpa hyvinkin. En tiennyt että oletkin täällä.
– Siis juhlissa vai täällä mökissä?
– Molemmissa.
– Kai mä nyt velipojan lakkiaisiin tulen.
– Niin tietysti, sanon ja olen ihan hukassa.
– Vai enkö olisi saanut tulla? Anu kysyy kääntyen minuun päin nauraen suurilla silmillään.
Toinen on hieman kapeampi kuin toinen ja tummat kulmakarvat rajaavat ne kahdeksi auringoksi. Posket ovat korkeat, hieman leveät, ja eläväiset huulet aina mutrulla ja hieman kosteat.
Jos olisimme istuneet tässä viisi vuotta aikaisemmin, ja monesti istuimmekin, vetäisin tyttöä letistä tai tuuppaisin sen selälleen ja kutittaisin. Nyt istun jähmettyneenä enkä kykene esittämään luontevaa, vaikka kuinka haluaisin. Kuiskaajan repliikkiautomaatti on jumissa. Joudun olemaan oma itseni.
– Sinä saat tulla minne haluat, minulta lipsahtaa.
Anu punastuu hetkeksi, ryhdistää selkäänsä ja katselee ulos.
– Joko isä on ihan tuiskeessa?
– Voi se olla, mutta nukahti hetkeksi Karin huoneeseen.
– Että jaksaa taas.
– Niin, mutta ei se nyt hirveessä kännissä ollut, enemmänkin ihmeissään kun Karia ei näy.

Anu nousee ylös, kaivaa peittomytystä pari tyynyä, laittaa ne ikkunanpuoleiselle sivustalle seinää vasten ja istahtaa polvet leuassa kasvot suoraan minuun päin.

– Mitäs sulle kuuluu? Vieläkö bändi skulaa?
– Skulaa-sanassa on pisara ylimielisyyttä. Toisaalta, Anu oli ensimmäisiä lavan edessä riehujia kolme vuotta sitten kun aloitettiin, mutta toisen vuoden lääketieteen opiskelijassa on jo jotain yläluokkaista, tai aikuista, jos tarkemmin mietin.
– Ei se nyt oikein skulaa. Muutama keikka kuukaudessa, kaikki rahat vehkeissä.
– Meinaatko antaa periksi? Onhan sulla lahjoja.
Anun kannustus tuntuu hyvältä, hetken ajan näen itseni kiertueella Euroopan suurilla saleilla ja Anun lavan takana raskaassa meikissä ultralyhyessä hamosessaan ihailemassa soolojani, mutta tömähdän takaisin Lehdon takapihan mökkiin.
– Itse asiassa joo. Minun tasoisia soittajia on maailmassa satatuhatta ja Suomessakin satoja. Aika aikaa kutakin.
– Vai niin. Pitänee lähteä äitiä auttamaan, raatanut monta päivää ja yötä näiden pippaloiden takia. Vaikka ei se valita.
– Ihme mimmi se Martta, sanon yrittäen kehittää uutta aihetta, ettei Anu vielä lähtisi. Sitä ei tulevaisuuteni enempää kiinnosta. Lisäkannustus mihin tahansa suuntaan olisi ollut poikaa.
– Joo, varsinainen yleiskone, se sanoo ja hivuttautuessaan ohitseni ovelle melkein kaatuu syliini. Naisen tuoksu ja lämpö saa melkein kyyneleet silmiini. Hetken harkitsen vetäistä hänet syliini ja päälleni, että voisin upottaa itseni hänen rintojensa väliin ja hameensa laskoksiin, mutta jokin näkymätön raja välillämme estää minua liikahtamasta.
– Anu, tiedätkö…, alan änkyttää. Näkymätön omenanlohko tukkii henkitorven.
– Tiedän, se sanoo ja vilahtaa huoneen hämärästä pihan aurinkoon jättäen minut kirpeään hiljaisuuteen.
Tuijotan hetken lattiaa, kunnes ovi käy ja Anu kurkistaa oven raosta.
– Juuso hei, ei haittaisi että kävisit suihkussa.
– Kuin niin?
Ihmeellinen toiveikkuus käy läpi pääni, sitten häpeä.
– Komerossa on varmaan Karin joku puhdas paita. Lainaa sieltä.
– Saatana, huokaan mielessäni.

Pihamökin perällä on pikkuruinen vessa ja suihkunurkkaus, jossa olen käynyt lukemattomia kertoja. Ehkäpä huomautus oli ihan kohdallaan. Riisun puvun takin ja virttyneet mustat farkut ja odotan hetken ennen kuin vesi lämpenee ja astun suihkun alle. Annan veden lorottaa niskan kautta varpaisiin, kunnes huomaan jonkin esineen kimaltavan lavuaarin alla. Ensin luulen että se on Anun sormus, mutta kun nostan sen ylös, tajuan että se on Homo-Mikkosen korvis.

– Kävit suihkussa. Olisi siellä ollut joku silitettykin paita, Martan ääni kuuluu pensaiden uumenista.
– Joo. Lainaan nyt tätä. Välttää minulle, sanon ja istun Karin äidin viereen pensaiden keskelle melkein katoavaan puutarhakeinuun.
Kipristelen paljaita varpaita lenkkareiden sisällä.
– Sukkia on tuolla saunan eteisessä.
– Pärjään kyllä. Palautan paidan sitten joskus.
– Ei mitään kiirettä. Haenko kahvia?
– Istu nyt hetki ihan rauhassa. Tiedän kyllä mistä sitä löytyy, totean ja vilkaisen Marttaa.
Pieni kaunis nainen, uteliaat silmät ja hymy herkässä. Vain käsistä näkee, että reuma ottaa joskus ylivallan. Sormet turpoavat ja jäykistyvät. Nyt ne pitelevät sirosti pikkusikaria, jonka savua se puhaltelee kuin koulupihan salapolttaja pensaisiin keittiöön ikkunaan pälyillen.
– Kyllä kaikki tietää että poltat joskus.
– On tämä tämmöstä.

Mutta Martta ei vaivojaan valita. Pahat olot menevät yhtä nopsaan kuin tulevatkin, ilmeisesti yöt ja aamut ovat vaikeimmat. Se jäi sairauseläkkeelle viitisen vuotta sitten farmaseutin hommista. Siinä missä Anu on iso tai kookas, on Martta pieni, missä Anu on verkkainen, on Martta nopea, mutta kuitenkin he ovat äiti ja tytär, ehdottomasti. Tosin Martta on hyväntahtoinen ja joustava, aina valmis auttamaan, kun Anu saattaa terävyydessään olla tosi ilkeä.
– Olet touhunnut melko lailla näihinkin juhliin.
– Pitäähän sitä, ja mukavaa kun käy ihmisiä, Martta sanoo ja potkaisee keinun pieneen liikkeeseen. – Sais tuo Esa joskus tätä pihaakin hoitaa. Edes juhliin. Talosta nyt puhumattakaan.

Lehtojen mahdollinen varallisuus ei näy missään. Ehkä autossa. Yliopistolla nyt ei paljoa tienaa, firmojen konsulttina ehkä, kertoi Kari joskus.
– Tää on hyvä näin. Natura-alue. Ei muuta ku kämppiä kymmenen kilsan välein ja vaellusreittikartat kouriin. Tai joku safari. Voisin alkaa oppaaksi.
Alan saada taas höpötysgeneraattorin käyntiin.
– Hah!
– Ja sehän on museoviraston asia, jos tätä alkaa remontoimaan. Mitä kauemman aikaa antaa rapistua, sen antiikkisempi se on, ja arvo ei ku nousee.
– Jos ei sitä ennen romahda niskaan. Joko näit Anun?
– Joo, tuolla mökissä.
– Pitkästä aikaa?
– Joo, on siitä aikaa.
– Sehän tuli jo eilen. Kliininen harjoittelu oli loppunut ja ehti ihan hyvin.
– Jaa.
Missähän minä olin eilen, mietin. Jossakin muualla kuin Anu. Eikä Karikaan mitään sanonut.
– Voisitko sä hakea Anun kanssa Erkin? Esasta ei taida olla kuskiksi.
– Taisin ottaa itsekin muutaman liikaa, valehtelen, – mutta voin mennä Anun kaveriksi.
– Avaimet on eteisen pöydällä, Martta sanoo ja katoaa talon uumeniin.

Kuuntelen hetken lintujen sirinää orapihlaja-aidan uumenista ja seuraan perässä sisälle, kierrän keittiön kautta eteiseen, nappaan Volvon avaimet ja heiluttelen niitä Anuun päin, joka on kaatamassa kahvia vieraiden kuppeihin olo- huoneessa.
– Voin mä sen yksinkin hakea, Anu sanoo, nappaa avaimet kädestäni ja sipaisee punertavia hiuksiaan korvan taakse peilin ääressä.
– Minä en ole ajokunnossa, mutta voin lähtee mukaan.
– Sulla oo edes korttia.
– Silti.
– Mennään sitten.

Anu hyppää Volvon kuljettajan paikalle ja minä viereen. Laitan ilmastoinnin päälle, iltapäivä on lämmin ja auto on seissyt auringossa koko päivän. Tuntuu hyvältä olla Anun lähellä, eikä liikkuvassa autossa tarvitse puhua mitään. Anu pyörittää autoa tottuneesti.
– Oletko nähnyt Erkkiä pitkään aikaan? kysyn.
– Pääsiäislomalla. Olihan se häslinkiä.

Erkki on Karin kehitysvammainen kaksoisveli, henkisesti noin kaksi kolmevuotiaan tasolla mutta iso, lähes satakiloinen 18-vuotias korsto. Poikaa hoidettiin kotona 14-vuotiaaksi saakka, mutta sitten voimaa oli jo niin paljon, ettei sen kanssa pärjännyt edes isä. Erkki saa raivareita, jos joku tärkeä asia ei tapahdu juuri siten ja siinä järjestyksessä kuin se haluaa. Perheenjäsenten pitää istua aina samoilla paikoilla syömässä. Pikku-Kakkonen pitää katsoa aina alusta loppulauluun, ja kovat äkilliset äänet saavat pojan aivan sekaisin. Joskus se juuttuu tuntikausiksi kuuntelemaan pesukoneen ruksutusta tai tuulettimen hurinaa. Erkki tietää etukäteen, milloin pyykinpesukoneen ohjelma vaihtuu.
– Linko…nyt! se huudahtaa, ja samassa pesukone ruksahtaa linkoamaan.

Mistä se sen tietää, laskeeko se sen jotenkin, vai kuuleeko äänestä? Eikä se erehdy koskaan. Varsinainen sademies. Olen aina tullut Erkin kanssa juttuun. Se on sydämellinen kaveri, vaikka jankutukset ottavatkin päähän.
– Onko tänään maanantai?
– On maanantai.
– Onko tänään maanantai?
– No on on.
– Onko tänään maanantai?
– On, johan sanoin.
– Monesko päivä?
– Kahdeksas.
– Monesko?

Ja niin edelleen. Kun jankutuskierrosta on käyty tarpeeksi, se rauhoittuu. Kerran minulla oli pihamökissä kitara mukana, Erkki meni aivan sekaisin, hyppelehti edestakaisin, tunki sormiaan rystysiä myöten suuhunsa, pyöritti kuola valuen päätään ja kiljui.
– Soita Juuso A! Soitin C:n.
– Ei ku A!
Soitin A:n.
– Ei ku A, Juuso soittaa A:n! Erkki kiljui, otti kitaran kaulasta kiinni ja väänteli soittimen tarkempaan vireeseen kuin mitä itse osasin.
– Nyt A.
– Soitin A:n ja poika oli tyytyväinen, hymähti ja istahti sängylle.
– Lauletaanko Mörri-Möykky?
– Lauletaan, Erkki sanoi ja me lauloimme kaikki lasten- laulut jotka osasin. Martta sai hetken huokaista.

Laitoksen käytävässä on tuttu haju. Sitä on vaikea määritellä, kuin ripulinvärinen haju ilman ripulia. Se on vain kehitysvammalaitoksen haju.

Anu soittaa osaston ovisummeria ja hoitaja tulee päästämään meidät sisään.
– Erkki odotteleekin huoneessaan, leveälanteinen tuttu sairaanhoitaja sanoo ja keinuu lasi-ikkunoiden taakse raportille.
Erkki istuu huoneensa lattialla itseään kevyesti keinutellen leveä hymy huulillaan uutuuttaan hohtava ylioppilaslakki päässään. Iso pieni mies, ylipainoa ainakin viisitoista kiloa, suu on aina hieman auki, katse jotenkin revähtänyt ja oikean kulmakarvan yläpuolella on laastari. Mihin lienee taas otsansa kolauttanut. Erkki ei koskaan katso suoraan silmiin, aina alas tai pikkuisen kasvoista ohi. Anun nähdessään poika kompuroi ylös ja hihkaisee ilosta. Minulle hän sanoo:
– Juuso soita A.
– Itselläs on A housuissa. Mitä kuuluu?
– Onko nyt lauantai?
– Nyt on lauantai. Missä välissä ehdit kirjoittaa ylioppilaaksi?
– Karin hattu, Erkki sanoo, nappaa hatun päästään ja ojentaa minulle. – Karin hattu.
– Niinpä taitaa olla, mutta istuu sinulle hyvin, sanon ja painan lakin Erkin päähän takaisin.
– Missä Kari on? kysyn.
– Karin hattu, poika sanoo ja osoittaa lakkiaan.
Anun nappaa Erkin valmiiksi pakatun kassin lattialta.
– Sullahan on hienot juhlavaatteet. Onko yöpuku mukana?
– Kaikki on.
– Hammasharja myös? Anu kysyy, mutta Erkki ei kuule koska on jo käytävällä painamassa kosteaa suudelmaa kanslian lasi-ikkunaan itsekseen ynisten. Hoitaja nyökkää
naureskellen ikkunan takaa ja vilkuttaa. Astumme pihan aurinkoon, Erkki istahtaa takapenkille, kiinnitän sen turvavyön ja ajamme takaisin juhliin. Anu käännähtää ja katsoo minua silmiin, jotenkin uudella tavalla.

Kun palaamme takaisin Lehdon kotikadulle, Martikainen on juuri hyvästelemässä Esaa ja Marttaa portin vieressä. Tienvarsi on tyhjentynyt vieraiden autoista. Vasta kun Martikaisten selät katoavat mutkan taakse, ajamme pihalle ja päästämme Erkin irti, joka pinkaisee Martan luokse. Esa pöllyttää itseään isomman pojan hiuksia.
– Elä iskä, Erkki ei pidä että siihen kosketaan, ainoastaan äiti saa tulla lähelle eikä aina sekään.

Menemme Anun kanssa perässä. Talo on hiljentynyt, kesäillan kajo alkaa hiipiä ikkunoista huoneisiin. Martta tiskailee keittiössä laseja itsekseen hyräillen Erkin popsiessa kakunjämiä valkolakki päässään. Kari istuu ajatuksissaan olohuoneessa kirjekuoria availlen ja onnittelukortteja selaillen ja rapsuttaa samalla vieressään olevaa kissaa. Tältä Erkki näyttäisi jos olisi terve: vaalea, hoikka, hyväryhtinen, rotupuhdas, luotettava ja reilu suomenhevonen. Kari nostaa meille kättään, ottaa siskonsa halauksen vastaan ja puristaa kättäni. Sanaakaan ei sanota. Kari löytää sohvalta vanhan valokuva-albumin. Nappaan kissan syliini ja istahdan hänen viereensä Anun kiertäessä toiselle puolelle. Katselemme yhdessä naureskellen kuvia, joissa Lehdon perhehistoria vilisee silmiemme edessä kehdosta kesälomiin ja luokkakuviin. Myös minä olen mukana joissakin kuvissa.

– Jaahah, kaikki alkaa ollakin koossa. Eiköhän ole aika aloittaa juhlat ja nostaa malja meidän ylioppilaille, Esa sanoo ovelta verryttelyhousut jalassa ja pyytää meitä ruokapöydän ääreen.