Luku 19. Aseenkantolupa

Huppupäinen poika tuli haastamaan riitaa
ja työnsi nokkansa välillä mopon bensatankkiin
kuin muurahaiskarhu.

Silmät olivat boorihapoilla
ja objektinnälkä työnsi sitä kimppuuni.
Pelkäsin sen pelkoa niin että sanoin
tiedätkö olenko oikea- vai vasenkätinen?

Ristiriita pienissäkin aivoissa
kahlitsee purkautuvaa kykyä
poimia vihan hedelmät.

Ei imppaaminen näy testeissä, se väitti.
Löin sitä olemalla hiljaa
kunnes se päristeli hämmentyneenä metsään
kuin äänenmurros

ennen kuin soitin sille poliisit isäksi.

—

Kaupan edessä oli hälinää. Kaksi poliisiautoa läikytti valojaan kioskin tuntumassa ja ihmisiä seisoskeli kostean puolityhjän parkkipaikan molemmin puolin. Kaksi poliisia odotti pihalla ja kolmas varjoissa seinustalla. Laskeuduin koulun mäeltä alas ja kävelin katuvalojen varjoista esiin. Nostin kättä Suorsalle, toiselle poliisille kauempana.
– Mikäs nyt? kysyin Jaatiselta. Naapurin poliisimies oli äreissään.
– Koistinen ampuu täällä ihmisiä, se huokaisi, nosteli housujaan ja yritti puhua virantoimituksessa kirjakieltä.
– Koistinen? ihmettelin.
Vaikka se oli tehnyt kaikkea rötöstä mitä 15-vuotias ehtii, niin ammuskelemaan se ei ollut alkanut eikä ihmisiä ainakaan.
Soittivat että hän on tullut humalassa kauppaan ja uhkailee nyt henkilökuntaa ja asiakkaita, ja ettekö te perkele saa sitä kurriin siellä teillä? Jaatinen kysyi kirjakielensä kadottaneena vaikka hyvin tiesi, että ei niitä kuriin saada, ehkä rauhoittumaan joskus ajan kanssa.
Suorsaa nauratti.
– Mitäs meinaat tehdä?
– Jaatinen sanoi, ettei aikonu tehdä mitään, koska Koistinen on ihan kiva poika ja toisekseen minä tunsin sen paremmin, että siksi minulle soitettiin ettei tartte alkaa sotimaan pikkupojan kanssa.
– Ja ase sillä kyllä on, mutta se ketään ole ampunu, kunhan akat kiihkoilee säikähdyksissään.

Ryteiköstä kaupan takaa alkoi kuulua huutoa ja ähkinää.
– Elekää saatana ampuko tai joku kuoloo! Koistinen huusi juostessaan kaupan takaa suota kohti niin että pajukot paukkui.
Jaatinen ja Suorsa lähtivät heti perään. Kolmas kompastui tyhjiin olutkoreihin ja kaatui maahan kiroilemaan. Minä juoksin mukaan ja huusin, että antaa sen mennä vaan, se mitään tee. Kun eivät halunneet sotkea kenkiään, niin pysähtyivät suoaukean reunaan ojanpientareelle.

Lauantai-ilta lähestyi ja taloyhtiön saunavuorot. Sadepilvet kuivuivat ja pohjoistuuli siirsi ne pois kuun edestä. Samalla kun kuu alkoi loistaa, hämärä syyskuun ilta pimeni. Koistisen ähellys kuului hetken, kunnes se istahti noin sadanviidenkymmenen metrin päähän suon keskelle pienelle saarekkeelle parin männynkäkkärän viereen. Sen tumma varjo näkyi selkeänä, kuin saarelta järven selällä. Sitten se alkoi ampua hätäraketteja ilmaan yksi toisensa jälkeen. Latasi ja ampui, latasi ja ampui. Iltataivas valkeni ihmeellisesti ja yleisö siirtyi parkkipaikalta lähemmäs.

– Että semmonen pyssymies, Jaatinen sanoi kauppiaalle, joka vasta nyt tajusi, että sehän on Koistinen, monta kertaa tupakan ja karkin näpistämisestä kiinni jäänyt poika.
– Luottorosvo, kauppias sanoi alistuneena ja meni sisään.

Siellä Koistinen istui koko yön. Aamulla ei ollut jäljellä kuin minä ja termospullossa kahvia ja vanhaa pullaa, joita kauppias toi puolen yön aikoihin evääksi. ”Elintarvikemuseon intendentti”, ajattelin värjöttäessäni lastauslaiturin portailla ja tunkiessani kuivaa munkkia suuhuni.

Koistinen istui mättäällä, itki, kiroili ja vaikersi. Aamua kohti kaljapöhö alkoi laantua ja poika hiljetä. Yhtäkkiä havahduin, kun se seisoi märkänä vieressäni ja pyysi tupakkaa. Kello oli puoli kuusi.
– Ja kahvia kanssa, jos ennää on. Olihan sitä.

Seuraavana syksynä pyydettiin Jaatiselta pojalle lisenssiä metsästyshommiin ja oltiin kahdestaan sorsametsällä haulikot kainalossa päivätolkulla pitkin soita ja selkosia. Jaatisen hirviporukkaankin päästiin mukaan, vaikkei mitään saatukaan. Senkin jälkeen kun Koistinen oli lähtenyt meiltä jo siviiliin, niin se kävi syksyisin metsällä muiden mukana muistelemassa. Siitä, mihin hätään se niitä raketteja silloin yöllä ampui, ei puhuttu. Itse tiesi paremmin.