Luku 18. Mitä minun olisi pitänyt sanoa?

Minulle soittaa tyttö
joka ei tahdo puhua minulle.

Jos tapaisimme voisi olla helpompaa
olla hiljaa ja odottaa

kuinka rakennan epätoivosta
jonkinlaisen kentän
jonka päissä viittilöimme
kuin valopylväät.

Se kivi jonka telepaattisesti siirrät minulle
on lämmin. Kun istutamme sen
nojatuolin nurkkaan

se alkaa kukkia ja kikattaa.

—

Tyttö istuu nojatuolissa jalkojensa päällä. Tummanruskeapunaiset pitkät kauniisti kiiltävät hiukset heiluvat hänen pyörittäessä päätään kuin kiihtynyt eläin.
– En tule tänne enää ikinä! hän huutaa ja vaihtaa asentoa lattiaan tuijottaen. – En ikinä!
– No mihin sulla nyt on niin kiire ja hätä?
Tyttö nostaa katseensa kuin ansaan ajettu. Ruskeat silmät katsovat minua yhtä aikaa syyttävästi ja kaipaavasti. Hän on hieman ylipainoinen tai sanoisinko että roteva ja pehmeä, kookas tyttö, iho on kuulas ja kasvot hyvin kauniit. Hieman leveät poskipäät, suora nenä ja huulet kuin italialaisella filmitähdellä. Rento napapaita ja hieman isot hip-hopfarkut eivät kykene kätkemään hänen herännyttä naiseuttaan vaikka hän on vasta 14-vuotias. Jos olisin 30 vuotta nuorempi, ihastuisin häneen heti. Ei pelkästään hänen kauneuteensa, vaan rauhattomuus, kiihkeä, tuskin paikallaan pysyvän energian hehku tekee hänestä jonkinlaisen magneetin. Hyvässä ja pahassa. Nyt puhutaan siitä pahasta.

– Mulla on muutakin tekemistä ku rampata täällä jonkun saatanan idiootin luona monta kertaa viikossa!
– Mistä sä nyt niin vihainen olet? Ollaanhan tässä tavattu toista vuotta ihan rauhassa.
– Mä en ala kulkeen täällä kahesti viikossa. Koulukin menee vittu ihan sekaisin!
– Nämä ajat ovat olleet sun koulun jälkeen. Onko sun lukkari muuttunut? Et ole puhunut mitään.
– Mä en jaksa käydä koulun jälkeen ku on läksyt ja siivousvuoro ja kaikkee…, tyttö huutaa ja laskee jalat maahan valmiina pakenemaan vaikka ikkunasta.
– Teidän laitoksen kanssa sovittiin, että saat käydä ihan rauhassa ja että teet sitten hommat mitkä kuuluu tämän jälkeen. Muistat varmasti.
– Älä jauha paskaa.

– Mari hei, nyt sä olet vihanen, mutta mä en ymmärrä miksi? Onko jotain erityistä tapahtunut?
– Marille sattuu. Mariin sattuu. On aina sattunut. Hän on hoitanut alkoholistiperheensä asioita varmaan viisivuotiaasta saakka, käynyt kaupassa, siivonnut, laittanut ruokaa, juossut apteekissa ja toisella kymmenellä jo pimeää viinaa hakemassa. Ala-asteella hän joutui tappeluihin poikien ja yläasteella tyttöjen kanssa ja kulki epämääräisissä porukoissa eikä koulunkäynnistä tullut yhtään mitään.

Pikkusisko on lastenkodissa ja isoveli linnassa taposta. Toinen isoveli on ihan tolkku mies, ajaa taksia ja yrittää katsoa siskonsa perään sen minkä ehtii. Sosiaalitoimi sijoitti Marin 9-vuotiaana sijaiskotiin, joka ei jaksanut puolta vuottakaan, sitten takaisin kotiin, sitten toiseen sijoituspaikkaan, sitten kotiin missä isä pahoinpiteli äidin taas kerran sairaalaan ja tyttöä ja pikkusiskoa myös ja sitten tuli ero, sitten perhekotiin kauas kotoa, sitten karkuun, sitten kolmanteen perhekotiin. Joka paikassa hän päästi valloilleen koko sen perhehelvetin jossa oli elänyt koko lapsuutensa suojattomana, väkivallan kohteena, ennakoimattomien, arvaamattomien aikuisten ja impulsiivisten sisarusten keskellä.

Kuinka kateellinen ja pieni hän onkaan toisten seurassa jotka osaavat istua hiljaa, jotka tekevät läksynsä, joilla on uusimmat lelut ja mp3-soittimet ja kännykät, joita opettaja kiittää, joiden vanhemmat ovat kevätjuhlassa selvin päin, joilla on uudet pyörät ja ihanat vaatteet. Ja kuinka helppo häntä on kadehtia kauneudesta, sulavaliikkeisyydestä ja luontaisesta säteilystä, joilla hän houkuttelee ihmisiä lähelleen että voi puraista heitä.
– Mustalaisenhuoranpentu! hänelle huudetaan. Hän nakkaa niskojaan eikä piittaa.
Kyllä piittaa, itkee yksin huoneessaan.

Koulussa hän ei kykene istumaan 20 minuuttia paikallaan ennen kuin alkaa tapahtua. Kerran hän karkasi ikkunasta kesken uskonnon tunnin.
– Pidä vittu Jeesukses! hän oli huutanut ja juossut pihalla odottavaan autoon.

Selkeys ja säännöt olivat tytölle suuri loukkaus ja vain pakkopaita josta piti päästä heti irti. Hän reagoi kaikkiin ristiriitoihin riehumalla ja karkaamalla. Nyt hän on laitoksessa. Juo pahaan oloonsa viinaa ja hengailee juopporemmeissä, kaunis fiksu likka.

Kaikesta tästä ollaan puhuttu ja paljon muusta. Kuinka huolettaa että pikkusisko ei pärjää, kuinka äiti pyytää takaisin kotiin, ja sitten kun hän menee niin huomaakin että oma huone on kadonnut. Siellä asuu äidin uuden juopon miesystävän mielisairas poika. Jaksaa olla siellä kaksi päivää, nukkuu sohvan takana patjalla, kuuntelee aikuisten örinöitä aamukuuteen, lähtee seuraavana iltana kaupungille eikä palaa, tulee riitaa äidin kanssa ja tappelu. Kumpi sen aloittaa? Kumpikin. Kumpi lopettaa? Ei kumpikaan, paitsi poliisi. Isä ottaa hänet kyllä mielellään kotiinsa, mutta siellä ei ole mitään, ei ruokaa, ei edes lämmitystä. Televisio huutaa kellon ympäri ja isä makaa sohvalla, antaa rahaa että käy ostamassa maksalaatikkoa niin syödään.

Kerran kotona juopporemmi pelasi koko yön pokeria. Mari istui yöpaidassaan ikkunalaudalla kun ei pystynyt metelissä nukkumaan. Tupakka sauhusi ja viinapullot tyh- jenivät. Välillä äristiin ja mölistiin ja joku kävi hakemassa lisää juotavaa. Isäpuoli oli hävinnyt rahansa ja naapurin lihava työttömyyseläkeellä oleva juoppo karvapallo ehdotti että laittaisi panokseksi Marin, nätin tytön, setää hieman viihdyttämään. Rinnat ja kaikki. Isäpuoli toljotti savun läpi puoliraukeilla silmillään Maria ja harkitsi asiaa vakavissaan. Tyttö säikähti ja juoksi parvekkeelle kamalasti huutaen ja hyppäsi alas. Juopporemmi hädissään perään tajuamatta, että oltiin ensimmäisessä kerroksessa. Mari pinkoi takaisin oven kautta, nappasi monen sadan euron pokeripotista 50 euroa itselleen, vaihtoi pakasta isäpuolen käteen kaksi jokeria ja istahti ikkunalaudalle takaisin. Ukkolauma kolisteli takaisin sisään ihmettelemään, kuinka tyttö istui kaikessa rauhassa sisällä.
– Enhän mie Mari sinusta pellaa, leikkipuhetta, en ainakkaan tällä käellä, isäpuoli tuhisi ja käänsi korttinsa luopumisen merkiksi. Yksi ässä, kurko, kaksi jokeria ja herttarouva.

Ollaan puhuttu paljon myös koirista, enimmäkseen sekarotuisista kulkukoirista, joita hän hoitaa ja rakastaa niin kuin omiaan. Antaa ja saa rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä, uskollisuutta. Voisi vaikka kuolla niiden puolesta. Flirttailu aikuisten miesten kanssa on kaikkea muuta kuin seksuaalista: hän haluaa kokea vallan huumaa, että on tärkeä ja että saa katseita ja kehuja kauneudestaan. Isää hän hakee mutta ei kärsi sanoa sitä ääneen. Joku äidin poikaystävistä tunki hänen vuoteeseensa, kun äiti oli sammunut. Mies sammui itsekin ennen kuin sai asiansa toimitettua. Mari näki kuukausia painajaisia ja alkoi nukkua puukko tyynyn alla.

– Mä haluun lopettaa tän terapian nyt!
– Miksi ihmeessä?
– Mitä se sulle kuuluu?
– Kai se nyt mullekin kuuluu, onhan meitä tässä kaksi.
– Kyllä sä tähän jonkun toisen saat, ole huoleti, Mari nauraa ja katsoo kuinka reagoin.
Valkoiset hampaat välähtävät punaisten huulten välistä, ilkikurinen ilo kirmaa silmistä. Laitos on tehnyt paljon hyvää. Tyttö on turvassa, vaatteet ovat puhtaat ja kauniit, kukaan ei käy käsiksi, mutta sovitut työt tehdään, koulua käydään ja asioista yritetään keskustella.

Ensimmäistä kertaa hänellä on lähihoitaja, jonka kanssa tulee toimeen. Marjakin on koiraihmisiä, käyvät yhdessä ulkoiluttamassa hänen kahta kultaistanoutajaansa, kerran olivat jopa näyttelyssä yhdessä. Mari kertoi kuinka olivat Marjan kanssa kerran menneet ostamaan hänelle uusia vaatteita, mutta olivat tutun halpavaateketjun ovella todenneet, että pannaan soskun rahat soimaan ja olivat menneet kaupungin ykköspaikkaan ja ostaneet tytölle viimeisen muodinmukaisia vaatteita, käyneet kampaajalla jonka peruja on Marin hiusten punaisenruskea sävy ja lopuksi vielä pitsalla. Oli siinä laitoksen johtaja tyttöjä puhuttanut, mutta Mari oli todennut, että maahan kaatunutta maitoa on turha itkeä.

Vasta nyt Marilla on tulevaisuuden suunnitelmia. Hän haluaa eläinhoitajaksi. Nyt tiedän kuinka tärkeää on hoitaa ja harjata koiran turkkia jo pentuna ja minkä ikäisenä ne vieroitetaan äidistä. Niin hän sanoo äidistä. Pentuja ei saa käyttää liian pitkillä kävelylenkeillä alle vuoden ikäisenä, koska niiden luusto ei ole vielä kehit- tynyt tarpeeksi, mutta leikkiminen ja pienet retket ovat paikallaan. Kuulen kuinka syöpäläisiä kannattaa etsiä ja koira harjata ainakin korvien takaa, ettei karva takkuunnu ja huopaannu. Lyhytkarvaista koiraa ei pestä niin usein, että sen turkki kykenee säilyttämään luontaisen rasvakerroksensa. Kuolleet karvat nypitään huolellisesti pois. Hampaita, korvia, silmiä ja tassuja hoidetaan säännöllisesti. Varsinkin kynsien leikkaaminen on vaikeaa, mutta siihen Marilla riittää sinnikkyyttä ja pinnaa, vaikka muualla se katkeaa hetkessä. Koirat tarvitsevat tilaa, oikeaa ravintoa ja omaa rauhaa. Yksikään vastaantuleva koira ei pääse ohi ilman Marin ystävällistä rapsutusta. Mitä minun olisi pitänyt sanoa?

– Voipi olla, mutta meidän homma on kyllä ihan kesken. Enkä mielelläni ota toista, koska tämä on sinun aikasi.
Tyttö laskee katseensa, nielaisee.
– Oisko tämä sitä, että lopeteltiin just kesäloma ja olin kuusi viikkoa pois ja sitten tuli se sun leirikoulu melkein sen perään?
– Miten se nyt siihen liittyis? Mahtavaa kun sai olla lomalla, tarvinnu tänne tulla katteleen sun hapanta naamaa…
– Varmaan niinkin, mutta katkesihan siinä meidän kimppa.
– Älä horise.
– Että potut pottuina. Mä olin missä olin ja nyt maksat samalla mitalla?
– Voi hyvä Jumala! Sun menemiset ja tulemiset ei meikää paljoa kiinnosta, Mari toteaa ja pyöräyttää tuolinsa niin, että on minuun selin.
– OK. Entäs oisitko loukkaantunut siitä kun aika napakasti sanoin, että se porukka missä liikut saattaa olla vaarallinen?
– Mitä? Nehän on mun ystäviä!
– Selvin päin varmanakin mutta entäs aineissa?
– Ne on mun ystäviä. Ne auttaa kun joudun pulaan. Muistatko sillon kun ne gimmat tuli asemalla päälle?

Mari kertoi kuinka palatessaan lomilta puoli vuotta sitten kolme vähän vanhempaa tyttö oli tullut asematunnelissa kyselemään rahaa ja tupakkaa. Kolme näitä hame vesirajassa sipsuttavia, kovaäänisesti nauravia, niittivöisiä joka paikkaan sylkeviä vittua hokevia puolialastomia amatsooninalkioita, näitä hevijätkien ja puberteettiin purskahtaneiden madonnien risteytymiä, joiden identiteetti on yhtä vakaa kuin aamun meikkikerros.

Marihan ei ketään pelkää ja oli sanonut, että rahaa on, mutta mistäs saatas teille. Mustatukkainen kalkkikasvoinen donna oli lyönyt sumeilematta Maria nyrkillä naamaan. Pudotessaan kyljelleen hän potkaisi toista sääreen niin että tyttö kaatui, iski saman tein tätä kyynärpäällä nenään ja tarttui tukasta, mutta sai ylös noustessaan kaksi muuta tyttöä päälleen. He pitivät Maria kiinni kun kolmas hakkasi ja potki hänet sairaalakuntoon.

Jo päivystyspoliklinikalla Mari soitti verta sylkien jengilleen eikä mennyt kuin kaksi tuntia, kun maastohousuinen algerialaislähtöinen pipopää ilmestyi tytön vuoteen viereen polin aulassa ja toi tämän kännykän, rahat ja rannerenkaat takaisin. Pian tämän jälkeen sairaalaan tuotiin kaksi pahasti hakattua tyttöä, jotka Marin huomatessaan siirtyivät vähin äänin käytävän toiseen päähän. Kolmas oli päässyt pakoon.

Edellinen terapia kotipaikkakunnalla oli päättynyt, tytön mukaan, terapeutin alkoholiongelmaan.
– Tämä vaara kanssani on häviävän pieni, sanoin.
Sen sijaan jokaisella aikuisella hänen elämässään on se ongelma. Ehkä oli myös niin, että sopimus sinällään ahdistaa Maria, että on selkeää ja turvallista. Myös hänen uskomuksensa, että terapia olisi este poispääsylle laitoksesta omaan kotiin, on olemassa, mutta sen olen suomentanut selvästi, etten ota kantaa hänen sijoituspaikkaansa. Toivon että hän on turvallisissa, kehitystä tukevissa olosuhteissa ja että terapia voi jatkua entiseen tapaan.

Olen kuvannut tytölle, että hän on risteyksessä: tarjolla on uhon ja asosiaalisuuden kiehtova ja vaarallinen elämä, tai toisaalta turvallinen, luova, herkkä, hieman surumielinen, ehkä tylsäkin maailma tavallisine oloineen ja suruineen. Tämän tämä älykäs ja mukava tyttö ymmärsi heti mutta vastasi, että kyllä hän – jo 14-vuotias! – osaa pitää huolta itsestään.
– Varmaan olet joutunut tekemään niin koko ikäsi, mutta ei sun vielä tarvitse. Ja on tietysti hyvä että on ystäviä, että on joku joka puolustaa, mutta voisko tuolla olla hintansa?
– Mitä meinaat?
– Tossahan voi käydä tosi huonosti, vammautua tai kuolla.
– Mähän puoleni pidän, saatana, mulle ei huorat vittuile!
– Olihan se sullekin nöyryyttävää, että hakataan…
– Ja paskanmarjat. Muutama mustelma, missään tuntunu…
– Nuo sun kaverit on paljon vanhempia kuin sä. Etkö pelkää että sullekin sattuu jotain? Että sutkin pahoinpidellään tai raiskataan tai muuta.
– Ne on mulle ku veljiä.
– Turvallinen isoveli tai suojeleva isä on kyllä hyvä juttu.
– Miten nii isä?
Kuulen dobermannin murinaa.
– Eikös se ole isän hommia suojella tytärtään?
– En mä vaan tiedä. Älä hämää mua puhumaan asioista joista en halua puhua, vanha kääpä.
– Sulle tulee paha olla näistä?

Mari ei sano mitään, nostaa polvensa rintaansa vasten ja painaa kasvonsa polviin. Istutaan hiljaa.
– Jos täällä on pakko käydä, niin en käy ku kerran viikossa, hän mumisee.
– Meillä oli alun perin sellanen diili, että käyt kolmesti mutta se oli sulle liikaa, ja sovittiin sitten, että käyt kahdesti.
– Ja nyt sovitaan, että käyn vaan kerran.
Tekee niin mieli sanoa, että käy sitten vaan kerran viikossa, tehdään niin kuin sinusta tuntuu hyvältä, tehdään niin ettei sinulle tule pahaa mieltä ja minulle syyllisyyttä, että olen ilkeä kun yritän pitää kaapin paikan edes jossain. Tiedän varsin hyvin, että nyt ollaan koko työn ytimessä. Minua testataan kuin taivaan portilla. Olenko luotettava ja sanani mukainen, pidänkö kiinni sopimuksesta, kestänkö syyllisyyteni ja oman kiukkuni, myös sen että tekisi joskus mieli heittää hohtimet kaivoon, hylätä? Onko tästä hyötyä kuitenkaan? Mene ja tuhoa itsesi, mitä se minulle kuuluu.

– Ei sovita, sanon ja sanon kai väärin.
Tai en tiedä. Mitä minun olisi pitänyt sanoa?
– Sä et tykkää, että joku määräilee sua?
– En. Kuka tykkää?
– No ei kai kukaan, mutta oisko tässä myös semmosta, että ois turvallisempaa jos luottaisit vanhemman ja viisaamman sanaa tässä asiassa.
– Ehkä vanhemman mutta en viisaamman.
– On tämä nyt mun työ kuitenkin ja jotain siitä tiedän…
– Ehkä, mutta et musta.
– Koko ajan enemmän kun kerrot, mutta ymmärrän kyllä, että on vaikeeta luottaa…
– Vittu sä mitään ymmärrä. Miksi mun pitää täällä käydä? Tämä mitään auta.
– Auttaahan.
– Sano joku esimerkki.
– Sun koulu menee paremmin.
– Se tähän liity. On vaan paremmat opet ku ennen.
– Oot sanonut, että pystyt keskittymään paremmin.
– No jaa, en tiijä.
– Ja myös se, että kun puhutaan nyt tällaisia asioita…
– Millasia? hän kivahtaa kuin olisin heittänyt häntä kivellä.
– Vaikeita, ja sä pystyt puhumaan niistä etkä juokse pihalle kiljumaan tai heitä mua roskakorilla.

Maria naurattaa niin että hymykuopat puhkeavat poskiin.
– Ei se osunu.
– Ei kai, kun mulla on hyvät refleksit ja sain sen kiinni.
– Aika hyvä koppi, täytyy myöntää.
– Anna olla viimenen kerta. Ja toinen juttu. Vaikka sun elämä on ollu välillä yhä helvettiä, niin ollaan puhuttu siitä miltä mikin asia on tuntunut, mitä tapahtui sun mielestä, miksi sun on paha olla. Jos jaksat tehdä tätä, niin opit ymmärtämään itseäsi paremmin ja hillitsemäänkin joskus etkä sotkeudu vielä pahempiin ongelmiin.
– Niin ku?
– No vaikka rikollisiin hommiin ja huumeisiin. Oishan se hienoa, jos saisit koulun tehtyä ja pääsisit kiinni omaan elämään.
– Mulla ole mitään hätää kun pääsen vaan täältä pois!
– Jos me tavataan kerran viikossa, sä jäät liian pitkäksi aikaa yksin sun asioissa ja alat tehdä tyhmyyksiä sen sijaan että ehditään puhelemaan edes osasta täällä.
– Mitä tyhmyyksiä mä nyt oon tehny?
– No ehkä tyhmyys on huono sana, koska tyhmähän sä et ole. No vaikka se, että ajoit autoa kun koko sun muu porukka makasi ja mölisi takapenkillä tuhannen kännissä.
– Perkele, oisko mun pitäny antaa jonkun niistä ajaa? Nehän oli päissään ku ellun kanat!
– Eikö siinä ois voinut soittaa jotain selväpäistä hakemaan teitä, jättää auto siihen ja hakee se sitten seuraavana aamuna pois?
– Kuka nyt siihen aikaan ois ollu selvänä ja auto ois pöllitty ihan varmana…
– Eikös se ollu pöllitty jo muutenkin?
– Silti.
– Mutta oishan siinä voinu käydä huonosti, hyvä ettei käyny, että ajat jonkun rekan alle tai muuta?
– Kait mä nyt autoa ajaa osaan, vaikka ne automaattivaihteet kyllä oli vähän hankalat… Ja ketä nyt kiinnostaa ajanko rekan alle vai en?
– Mua kiinnostaa ja varmaan montaa muutakin.
– Paskat.
– Ja jos käyt harvoin, niin se mukava tunnelma meidän välillä saattaa kadota…
– Mukava? Onko tämä susta mukavaa? Sairas äijä. Mua jumalauta ahistaa ja se on susta mukavaa?
– Ei sun ahdistus ole mukavaa, mutta se on että osaat puhua siitä.
– Mä en halua puhua! Mä haluan unohtaa! Mä haluun pois!
– Mutta onhan ne ikävät asiat sussa, vaikka kuinka niitä pusket maton alle. Eikä niitä nyt sieltä väkisin tarvitse kaivella, ollaanhan tässä nyt puhuttu paljon ihan tavallisia ja mukaviakin, esimerkiksi koirista, mutta sillon kun paha olo hyökkää sun kimppuus niin puhutaan niistä, että nähdään yhdessä millasia petoja ne on…
– Mistä sä mitään pedoista tiedät?

Alkaa ottaa päähän tämä tytön vähättely. Minä sinulle vielä pedot näytän.
– Meinaat etten tiedä pedoista mitään?
– No ehkä sä voit jotain tietää… ehkä.
– Mistä niin päättelet?
– On sulla silmissä joku verho joskus ja surukin… ehkä…, Mari kuiskaa.
– Näin saattaa olla, mutta näkisitkö siinä myös omaa suruasi, masennusta?
– Mitä! Mäkö masentunut! Hän huutaa ja hypähtää eteeni kädet nyrkissä, taisteluvalmis viidakkotyttö, ja kyyneleet valuvat pitkin kuparinruskeita poskia.
– Mäkö saatana masentunut! Mäkö masentunut?! kuuluu vielä pihalta saakka. Ja itku.

Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että oikeasti haluaisit käpertyä kainalooni ja olla vaan, itkeä pois surut ja murheet, että kokisit olevasi turvassa ja rakastettu, tärkeä. Että sinä jätät minut, koska pelkäät, että heti kun annat lämmön, läheisyyden ja surun elää tässä meidän välillämme – heti kun luotat siihen, että edes yksi ihminen pysyy paikallaan eikä hylkää – minä jätän sinut yksin.

Siksi sinä minut jätät.