Luku 17. Olin hilijaa

Iskin sen syliin sähköaseen,
kuusikielisen kissan.
Aikansa sitä raavittuaan
poika puhkesi

Stratocasterhymyyn
ja totesi kaiken olevan mahdollista.

Sillä on yhdeksän henkeä,
sanoin mutta ei se kuunnellut
kun oli niin kiire pudota jaloilleen.

Saapasjalkastratocasterilla
on seitsemän peninkulman saappaat.

Eipä hän tiennyt että soittimet pääasiassa

itkevät.

—

Poika oli elänyt sitä elämää jonka oli saanut. Masentunut äiti oli tappanut itsensä vuosia sitten, ja isä oli ajat sitten kadonnut, luultavasti kuollut viinaan tai tapettu. Siskosta ei oltu kuultu vuosiin mitään, ei edes Tukholman sosiaali- viraston kautta. Olisiko huumehuorana helvetissä? Poika oli ollut viisikymppisen mummon hoivissa jo pitkään, ensin silloin tällöin, sitten muutamia päiviä, viikkoja, lomia, ja nyt kokonaan.

Mikään ei sujunut ja nyt sujui vielä huonommin. Koulussa tuli riitaa, pahaa mieltä ja surua. Kotona mummon luona poika raivosi, rikkoi tavaroita, karkasi, varasti, jäi kiinni, katui ja varasti uudestaan. Ei osannut puhua eikä hiljentyä leikkeihin, ei oppinut, ei edes nukkunut kunnolla. Pää oli kipeä ja vatsa, ja kiusattiin, ja kiusasi. Oli lukossa sisään ja ulos. Ja miksipä ei olisi ollut.

Kovin oli pieni poika, liian suuri lippis, liian pieni verryttelypusero. Mikään ei ollut sopivasti eikä oikein istunut, mutta poika istui kyljittäin minuun puhua pukahtamatta. Juttelin niitä näitä, kyselin harrastuksista, en mitään sen henkilökohtaisempaa. Kun katselin muualle, se kurkisti välillä minuun päin ja tutki sitten nopealla katseella kaiken huoneesta, varsinkin rummut.

Lopulta se sanoi, että on kolmetoista vuotta vanha. Uskoin vaikka ajattelin, että onpas pieneksi jäänyt, mutta ehkä ei ole oikein voinut vielä kasvaa. En minä sen papereita lukenutenkä pitkään aikaan lukisikaan – sen tiesin, mitä puhelimessa sanottiin. Että on paha tilanne ja apua pitäisi saada, eikä se ala mihinkään eikä puhu. Yksitoista se oikeasti oli, valehteli tai halusi uskoa itsekin. Ajattelin että hyvin valehtelee, kun oli niin helppo uskoa. Tai sitten kuulin väärin, kun itselläni oli 13-vuotiaana aika vaikeaa. Oltiin hiljaa vaan. Siinä selin minuun poika alkoi imeä vasemman käden peukaloa ja toisella kädellä silitti hiuksiaan.

Sain sen houkuteltua pikkuhiljaa soittamaan, mutta vääriä ääniä oli huoneessa tavallista enemmän. Sanoi ettei mitään osaa. Minä sanoin, että ei tarvitsekaan, kunhan kokeilet jos haluat. En ainakaan rumpuja, se sanoi, joita sitten soitti hil- jaa mutta tarkasti eikä saanut innostustaan peitettyä vaikka kuinka yritti. Kun meni pikkuisen pieleen, ahdistui niin hirmuisesti että oikein tärisi ja tokaisi:
– Minkäs ikänen itte oot?

Sanoin kiertelemättä vaikka yleensä en sano. Nyt tuntui, että piti sanoa heti. Poika pomppasi ylös ja paiskasi lähtiessään sisäoven saranoiltaan melkein irti. Helpompi palata kun ensin lähtee, ajattelin, vaikka syyllinen olohan siitä jäi. Tuntui että nyt töppäsin, tein tai sanoin jotain väärin, loukkasin tahtomattani. Myöhemmin ajattelin, että tämä poika taitaa olla kotoisin väärin-maailmasta ja ettei taida toista kertaa tulla. Jätin oven repsottamaan joksikin aikaa jos korjaantuisi itsekseen. Ei korjaantunut.

Mutta palasihan poika. Alettiin soittaa kaikkea mikä liikkui ja paljon liikkuikin. Sanoin että älä hättäile, ei tämä koulu ole, en anna numeroita, soita omaksi iloksi vaan. Olin myös sanomassa että väärin soittaminen on oikein soittamisen äiti, mutta en sanonut. Ei sellaista sanota lapselle, jonka äiti on kuollut, ei ainakaan heti alussa.

Muutaman kerran jälkeen mummo kysyi poikaa hakiessaan, että aletaanko me työhön ihan ajan kanssa. Katsoin poikaa joka totesi, että saatetaanpa alkaakin. Ja minä sanoin, että pojassa on paljon musiikkia sisällä.
– Niinpä taitaa olla, vastasi mummo äänellä josta tiesi, että tähän ihmiseen voi luottaa.<

Kerran poika kysyi olinko kuullut sellaisesta bändistä kuin Black Sabbath. Olipa vaikea olla nauramatta ääneen. Soittaa pölläytin kaikki yli 25 vuotta sitten oppimani Sabbath-riffit samaan putkeen ja muutaman ylimääräisenkin kaupan päälle ihan vaan soittamisen ilosta. Poika nieleskeli syöttiä suu ammollaan ja kysyi miten oikein osasin ne. Oli minun vuoroni olla hiljaa.

Soitettava ei loppunut vaikka kuinka soitettiin. Sai siinä korvat kyytiä. Kun meni väärin niin maailma hajosi, annettiin hajota. Oli helpompi koota hajonnutta kuin ehjää. Joskus poika alkoi ynistä ja laulaa itsekseen ja sitten alkoi tulla tunnesoittoa minuuttikaupalla, sellaista rauhallista ja surumielistä. Ilmeisesti se yninä tuli maailmasta, jossa oli turvallista. Ei se edes itse huomannut ynisevänsä. Ajattelin että hyvin ynisee, kuin pieni vauva itsekseen.

Poika tahtoi oman kitaran ja sellainen mummon avulla hankittiin. Seuraavalla kerralla poika valitti, että se on liian iso.
– Eipä taida olla, sanoin.