Ei ole olemassa huonoja tai hyviä runoja. Runo joko on runo tai ei ole. Lukija, joka löytää runosta runon on itse runoilija. Viime syksynä julkaistusta teoksestani RUNOT (2019) ei ole ilmestynyt yhtään lehtiarviota. Tämä ei ollenkaan yllätä enkä edes valita siitä; tällaista tämä nyt vaan on. Sen sijaan muutama kirjabloggari on ilahduttavasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa kirjani parissa:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2019/12/jukka-tervo-runot-1995-2017.html
Kirjani esipuhe on tällainen.
Saatteeksi
Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään.
Zerkalossa (1995) kirjoitan hämärästä, kaivoksesta ja rakkauden menettämisestä, joka antaa enemmän eväitä sen ymmärtämiseen kuin jatkuva onnellisuus. Kuljen myös lapsuuteni pihoilla ja metsissä paljasjaloin. Ei- ja esisanallinen, ei-looginen, näkymätön, mutta aina läsnä oleva maailma, jossa peikot touhuavat ja aurinko painaa otsan niittyyn on minulle tuttu. Juuri siksi Zerkalo, joka tietysti viittaa Andrei Tarkovskin samannimiseen elokuvaan, visuaaliseen runoon, on tärkeä. Niin kuin myös Chopin ja mustat ja valkeat koskettimet. Näiden kokemusten viesti on yksinkertainen eikä sitä ihminen ymmärrä. Kirjassa Kaksitoista sinistä kuuta (2007) soivat Sibelius, unet ja kuolema. Musiikki astelee pitkin vuorten rinteitä hengästyneen saksofonin suukappaleen läpi, silmät itkevät, muistellaan vanhoja miehiä ja eksytään kirjastoon.
Ei koskaan, aina (1997) on teos äkkisyvästä, sadonkorjuusta ja paluusta sekä siitä kun kevät räjähtää käsiin. Kirjoitan myös sodasta ja pienistä lapsista; juuri näkyväksi tulevista, moniaikaisista, kaikkea ihmettelevistä olennoista, jotka eivät paljon kysele milloin ja miten kohdataan. Samaan teemaan palasin kuudennessa kokoelmassani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Runot ilmakylvyistä tihkusateen saunaillassa ja lapsuuden kouluni maagisesta maailmasta ovat minulle edelleen pelottavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjasta tuli muille kuitenkin näkymätön, mutta en minä yksin ollut, siitä runo pitää huolen, sanelukoneenkuljettajasta.
Kurt Cobainilla on masu kipeä (2008) on täynnä rankkaa nuoruutta, katoamista ja matkoja paikallaan, kitaroiden ja kärsimyksen runoja. Ämpärin räminä (2009) on kirja sielun ja ruumin etsinnöistä. Liikun esivanhempieni maailmassa kuin vieraan ulottuvuuden tutkimusmatkailija yhtä aikaa paikalla ja etäällä. Kirjoitan myös Oulusta ja runoilijoiden lempiaiheesta kahviloista, joissa mikään ei ole niin kuin pitäisi ja siksi on. Romaanini Mariaanien haudalla (2017) päättyy runoon, jossa ihmistä suuremmat asiat huuhtovat rantaan ikuisen rojua.
Runoni kirjoitin itselleni, että näkisin ja ymmärtäisin, otin sanavalokuvia pääni sisältä, maalasin alitajunnan akvarelleja ja liimailin niitä valkoiseen albumiin, jossa ne jatkavat matkaansa silloinkin kun en jaksa olla luova, enkä haluakaan olla. Jokunen ihminen löysi kirjoittamastani omia tarinoitaan, josta olen tietysti kiitollinen ja vähän ihmeissänikin; nehän ovat vain sanoja, joita kainuulainen pikkupoika keksi omasta päästään.
Lämmin kiitos Suomen Kirjailijaliitolle saamastani apurahasta tämän teoksen viimeistelyyn.
Oulussa 9.3.2019
Jukka Tervo
