Tatu Hirvonen kuvaa kolumnissaan (Kaleva 31.1.2013) kuinka tarinoilla voi olla suuri merkitys yrittäessämme kestää elämän vastoinkäymisiä. Hauskaa että kolumnistilla on jotain oikeaa sanottavaa. Kirjoittajan esimerkit ovat sieltä rankimmasta päästä kuten keskitysleiriltä ja pommimiehen kaappaamasta lastentarhasta. Niissä viisaat aikuiset keksivät tarinan, jonka avulla he helpottivat lasten oloa, auttoivat luomaan toiveikkuutta ja suojaa pelkoa vastaan. Mahdollisesti omaansakin.
Näkemykseen on helppo yhtyä. Vilja ja Tor-Björn Häglund kuvaavat klassikkoteoksessaan Lohikäärmetaistelu suomalaisten kansansatujen pohjalta (1985) kuinka fantasia voi tavoitella pelkästään mielihyvää ja toisaalta toimia minän suojarakennelmana sietämätöntä ahdistusta vastaan. He korostavat satujen ja tarinoiden merkitystä sisäisen kasvun ja kehityksen tukena, kuinka ne puhuttelevat tunteita ja piilotajuntaa (kts. myös Bruno Bettelheim, Satujen lumous, 1984).
Hirvosen kuvaamissa tilanteissa ei ehkä sittenkään tärkein elementti ole tarina, vaikka se auttaakin hahmottamaan ja sietämään turvatonta tilannetta. Vähintäin yhtä tärkeä on tarinan kertoja, että hän on läsnä, hänen eläytyvä äänensä, ja että hän säätelee tarinaa tarinaa kuulijoille sopivaksi ja kunnioittaa lasta. Tällöin on kysymys jakamisesta, siis vuoropuhelusta.
Kenties lapsi voi kertojan kautta ymmärtää, että vaikka tarina voi olla hyvinkin rankka – lapset vierastavat päälleliimattuja kasvatustarinoita – että kertoja on jotenkin kokenut tämän, ainakin tietää siitä enemmän kuin lapsi ja edustaa näin selviytyjää ja toivoa. Punahilkan ja mummon hotkinut susi on tietysti aika peto, mutta eiköhän tästä selvitä kun ollaan yhdessä ja kuunnellaan tarina loppuun saakka.
Lasten maailmaan paneutunut englantilainen psykonalyytikko D.W. Winnicott kuvasi tutkimuksissaan lasten kykyä kestää ahdistusta saksalaisten pommittaessa Lontoota 2. maailmansodan aikana. Yksinkertaistaen tiivistäen; ne lapset jotka olivat vanhempiensa kanssa pommisuojissa selvisivät paremmin kuin he jotka olivat siirretty maalle turvaan ilman vanhempia. Turvan kokemus on siis läheisen ihmisen läsnäolossa, ei seinissä.
Näin myös Suomessa. 80.000 sotalapsen sijoittaminen talvi- ja jatkosodan aikana 1939-1945 pääasiassa Ruotsiin, mutta myös Tanskaan ja Norjaan kertoo, kertoo siitä kuinka vähän lapsen maailmaa haluttiin tai kyettiin ymmärtämään. Lasten ikäjakautuma oli seuraava:
alle 1 vuotta 78
1-2 vuotta 3 458
3-4 vuotta 9 451
5-6 vuotta 10 989
7-8 vuotta 10 486
9-10 vuotta 8 144
11-12 vuotta 4 204
13-14 vuotta 1 435
15 – vuotta 256
ikä tuntematon 127
(lähde.: Suomen historia: Sotalapsia lähes 80 000 Suomessa)
Jokainen voi sijoittaa itsensä tai oman lapsensa tuohon listaan istumaan junassa pahvinen nimilappu kaulassa matkalla tuntemattomaan ja kuvitella miltä se mahtoi tuntua. Tai vanhemmaksi joka jää Suomeen. Pakkosiirto vieraaseen kulttuuriin ja kieleen pois äidin turvasta (isistä suuri osa oli sodassa) jätti monelle elämänaikaisen trauman sieluun. Kaikkihan eivät päässeet ”hyviin perheisiin”, vaan osa joutui lastenkoteihin. Joitakin lapsia kohdeltiin kaltoin, pahoinpideltiin ja jopa käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Nyt kuulemme heidän tarinoitaan täynnä ikävää, ahdistusta ja masennusta. Muitakin tietysti on. Eräs koskettavimmista ja hienovireisimmistä tällaisista tarinoista on Klaus Härön elokuva Äideistä parhain (2005). Se kuvaa lapsen ikävää, yhteisön kylmyyttä, mutta myös kykyä ymmärtää, löytää toivoa ja lohtua.
Nykypäivän pyrkimys hoitaa pienet, ainakin alle kolmevuotiaat lapset tarhan sijasta kotona kuvaa uuden ajan alkua, että ollaan ymmärretty vieraan (sinänsä hyvän ja ammattitaitoisen) hoitopaikan, vieraitten ihmisten hoidon ja suurten ryhmien merkitsevän pienelle lapselle stressiä ja vaativan sellaista sopeutumiskykyä jota hänelle ei vielä ole, eikä tarvitsekaan olla.
Hirvonen viittaa siis kolumnissaan Ranskassa tapahtuneeseen kidnappaustilanteeseen jossa tarhaan linnoittautunut pommimies piti lapsia ja opettajaa panttivankeinaan. Opettaja keksi väittää lapsille että kyseinen mies oli tullut tarhaan metsästämään susia. Erikoisjoukot peittivät lapset niin etteivät he nähneet tai kuulleet kun toinen ryhmä ampui miehen vaimennetuilla aseilla. Sinänsä nerokasta ja kunnioitettavaa. Erikoisjoukkojen naamiot aiheuttivat lapsille enemmän ahdistusta kuin pommimies. Tuntematta paremmin asiaa tekisi mieli kysyä että noinkohan lapset eivät aistineet ja ”lukeneet” tilanteen vaarallisuutta aikuisista. Toivottavasti eivät. Joskus lapset eivät näytä tunteitaan koska huomaavat aikuisten ahdistuvan niistä. Mutta eivät ne minnekään katoa.
