Mika Ronkaisen (Klaffi Productions) ohjaama roadmoviedokumentti Laulu koti-ikävästä (2013) isän ja pojan matkasta Haukiputaalta Göteborgiin on saanut laadukkaan tulkinnan Oulun kaupunginteatterissa. Elokuva voitti parhaan pohjoismaisen dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja palkittiin myös kolmella palkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla ja kahdella Jussilla seuraavana vuonna. Elokuvasta kirjoitin blogissani Laulu koti-ikävästä – lähelle on pitkä matka.
Nyt isä Tauno ja poika Kai istuvat auton etupenkillä suuren näyttämön keskellä ja ajavat paikallaan kohti Göteborgia, kohti muistoja ja mennyttä ja samalla eteenpäin; poika kohti keski-ikäistymistä ja isä syvemmälle vanhuuteen. Tarina on elokuvasta tuttu mutta ehdottomasti uudelleen kertomisen arvoinen.
Esitys on tuore ja uuttakin on paljon mukana; elävän näyttelijän kautta esiin nousee erityisesti häpeän teema; kuinka hävetti ettei itse osaa kieltä, ja sitten kun oppi etteivät vanhemmat osaa kieltä, kuinka oltiin kakkosluokan kansalaisia, finnjäveleitä jotka kävivät koulua kerrostalon kellarissa kun ruotsalaiset lapset olivat oikeassa koulussa, kuinka normaalia olikaan että isäukko oli viikonloput kännissä ja kuinka katkeralta tuntui katsoa kun ruotsalaiset isät touhusivat lastensa kanssa yhtä sun toista yhdessä. Isän ryyppääminen ja poissaolo pitkillä työmatkoilla taisivat jättää yhtä suuren kivun kuin siirtolaisuus ja lapsuuden juurettomuus Ruotsissa ja teini-iässä Suomessa.
Lavalla on kaksi hienoa näyttelijää, no on muitakin mutta tämä kaksikko soutaa erityisen hyvin yhteen. Aki Pelkosen Kai on alakuloinen, vähän hukassa oleva äkäinenkin mutta vilpitön itseään etsivä suomalaismies. Onko hän aina väärässä paikassa vai onko onton olon kanssa vain elettävä? Tässäkö tämä oli? Kaikki on hyvin ja ei kuitenkaan. Toisen Pelkosen eli Hannun Tauno on näyttelijän parhaita jos ei paras rooli; Tauno on loistavan tavallinen suomipatu jonka jutut ovat tarinan suola, sokeri ja hiiva. Kun istutaan autossa ei päästä toista pakoon eikä itseäkään ja molempien kipupisteetkin – kaiken hauskan lisäksi – nousevat esiin.
Ohjaaja itsekin on näyttelijä Janne Raudaskosken kautta mukana kommentoimassa miesten matkaa. Erityisen onnistuneesti esitykseen nivottiin siirtolaisuuden ja pakolaisuuden ajankohtainen kysymys; mitä on ja oli olla suomalainen Ruotsissa ja nyt pakolaisena Suomessa. Olli Tuomaisen, joka teki musiikkia myös dokumenttiin, leveälahkeinen yhtye rytmittää matkaa ja draamaa sopivasti ja heittää katsojan aikakauteen mukaan. Kappaleet ovat mukavan lyhyitä ja myös tuoreita. Nostalgialla ei ratsasteta liikaa ja varsinkin loppuun sijoitettu Lumi teki enkelin eteiseen on hieno sovitus, olisiko tuttua suomideperessiolaulua tuupattu jopa piirun verran kohti ruotsalaista duuria.
Kysymys on usein jo vastaus. Mennyttä ei voi muuttaa, sitä voi vain yrittää ymmärtää, tai kenties joitakin asioita voi uudelleen kokea tällaisilla matkoilla tai taiteen avulla ylipäätään, tässä katsojan matkalla näyttelijöiden kanssa. Vastaus ei silti muutu: missä isää kaipaavan tuoreen isän paikka on? Tietysti oman pojan luona.
Kaksi Oulun kaupunginteatterin laulua, Taivaslaulu ja Laulu koti-ikävästä, vaikka käsittelevätkin paikallisia teemoja, ovat yleismaailmallisia taideteoksia ja voivat koskettaa ihmisiä kaikkialla.
Kuva Oulun kaupunginteatterin kuva-arkisto.
