Kun keski-ikäinen kitaristi totea että vituttaa tämä rokin soitto, on aika lähteä matkalle. Kun oma poikakin on niin hajamielinen ja onnellinen vaikka kuinka komentaa, niin joku tässä mättää. Näin alkaa Mika Ronkaisen (Klaffi Productions) ohjaama roadmovie Haukiputaalta Göteborgiin. Aknestik-bändin kitaristi Kai Latvalehto muutti 2-vuotiaana Etelä-Ruotsiin ja 13-vuotiaana teininä takaisin pohjoiseen. Jotakin katosi matkalla. Alkaa etsintä. Avuksi tarvitaan Mersu, Mersulippis ja isäukko. Vaikka ollaan matkalla, ollaankin paikallaan, autossa kahdestaan ja puhellaan. Välillä ollaan hiljaa ja maisema juoksee. Suututtaa ja itkettää, saatana.
Kai meni hakemaan lapsuutta takaisin, ei löytänyt, mutta löytyi kaveri joka sanoo että onton olon kanssa on vaan elettävä. Olisiko tuon voinut puhelimessa sanoa? Ei, matka on tärkeä, ei päämäärä. Elokuva saattaa kertoa ruotsinsuomalaisten kaipuusta ja kohtalosta vieraassa maassa, koti-ikävästä. Mistä se Kai on poissa, Suomesta vai Ruotsista? Sen lisäksi se kertoo miehistä ja keski-iästä, siitä että tässä ollaan, ei tämä tästä kummene, riittäkö se, voiko se parantua vai paheta? Voipa hyvinkin.
Kaksikielisyys, juurettomuus ja alemmuudentunne vieraassa kulttuurissa jättää jälkensä. Minkä ikäisenä sieluumme jää merkki? Aikuiselle muuttaminen on eri asia kuin lapselle. Ystävät, kaverit, opettajat, suku ja kotiraitti muuttuvat. Mutta on nostalgia meille kaikille tuttua olimmepa poissa mistä vaan – Ruotsista, Australiasta tai Kainuusta -, on silloin tällöin syytä tutkailla lapsuuden polut ja pihamaat, ainakin henkiset, katsella mielen valokuvia menneestä elämästä, pohtia kuka minä olen, miten minä tähän jouduin.
Kai sanoo että oman pojan syntymä pisti elämän uusiksi. Niin se tekee. Taisi siinä osua rakkauden atribuutti ukkiinkin. Isoisän pysäytti näky jonka viestiä ei meedioita tarvita tulkitsemaan: täällä ollaan vaan kerran. Joku korkea voimako se näyn antoi vai loitko sen itse? Ihan sama, viinan kittaaminen loppui kuin seinään. Ja pistäähän se isäukon vanheneminenkin mietteliääksi.
Elokuvassa on kolme sukupolvea suomalaista miestä ja muutama lintu. Ajallaan Ruotsia läpi mutta ei kartan vaan sielun mukaan. Pusikoista ja pihoilta ilmestyy ruotsalaisia laulajia jotka laulavat suomeksi että tyhmempikin ymmärtää; ihminen on tehty muistoista ja tunteista. Ja tarvitsee toisiaan. Varsinkin tämä Slussenin Elvis, oikeesti Love Antell, laulaa niin että Tuirassa saakka pelottaa.
Ei ihan paha poika pyydä isäänsä matkalle lapsuuteensa eikä jokaisä lähde mukaan. Ukki olisi ottanut pojanpojan Oivankin kyytiin, mutta nyt ollaan kahdestaan isä ja poika. Virheitä on tehty, viinaa on juotu ja poissa ollaan oltu. Todetaan tilanne ja ollaan kavereita. Silti.
Kun reissumiehet kuuntelevat eteen sattuneen ruotsibändin Aknestik-tulkintoja alkaa poikaa jo hymyilyttää ja hyvätä tuntuu että melkein pahaa tekee katsoa kuinka ylpeä on isä rokkipojastaan. Vanhan kaverin urheiluauto John Player Team Lotus on vanhemmalle Latvalehdolle liian pieni ja väärä on myös ruotsalaisen miehen malli. Me täällä Suomessa ollaan vähän – miten sen sanoisi – eri tavarasta tehtyjä, jotenkin. Ei olla pelimiehiä, pelkkiä miehiä.
Naisia elokuva ei näytä, ei tarvitse, sotkisivat koko Odysseian; ja sitä paitsi he ovat kaikkialla. Joku nämäkin miehet on synnyttänyt. Ja perään katsonut. Hienoja miehiä nämä Haukiputtaan kolome kossia.
Hyvä fiktio saattaa päihittää kömpelön dokumentin, ainakin se antaa vapaammat kädet tehdä aihe läheiseksi ja dramaattiseksi. Laulu koti-ikävästä vertautuu väkisin Mika Kaurismäen elokuvaan Tie pohjoiseen (2012). Molemmissa isä ja poika istuvat autossa matkalla jonnekin ja etsivät jotain, loppupeleissä toisiaan. En ymmärrä Kaurismäen elokuvan suosiota. Riittääkö todella Vesa-Matti Loirin ja Samuli Edelmanin vaivaantunut kaahailu pitkin puisevaa ja teennäistä käsikirjoitusta ja yhteislaulun luikauttaminen kapakan hämyssä elokuvan aiheeksi, saati salin täytteeksi? Ilmeisesti riittää. Mika Kaurismäen dokumentti Vesku (2010) sen sijaan on onnistunut, arkinen ja koskettava elokuva Loirin urasta, lahjakkuudesta ja yksinäisyydestä.
