Nuorten ristiriidoista, mielenterveyden ongelmista, syrjäytymisestä ja nuorten auttamisen keinoista keskustellaan säännöllisesti. Tähän keskusteluun haluan ottaa myös itse osaa uudella kirjallani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (BoD 2016). Olen on työskennellyt nuorten parissa yli 40 vuotta eri laitoksissa sekä yksityisenä terapeuttina ja kuvannut nuoruusikää monesta näkökulmasta mm. tutkimuksessa Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä (2003), runojen avulla Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), fiktion kautta novellikokoelmassa Kevät räjähti käsiin (2011) ja romaanissa Ifa (2013). Käsillä oleva kirja on kooste 1978-2016 julkaisemistani artikkeleista musiikkiterapiasta, musiikista, luovuudesta, elokuvista sekä rockmusiikin ja nuorisokulttuurin merkityksestä nuoruusiän kasvulle ja kehitykselle. Kirjaa löytyy ainakin netistä Adlibris ja booky.fi/ -sivujen kautta ja mahdollisesti hyvin varustetuista kirjakaupoista jos sellaisia vielä on.
Artikkeleiden lomaan olen liittänyt myös joitakin kuvauksia omasta kasvustani terapeutiksi. Aloitin nuorten parissa työskentelyn oikeastaan jo 17-vuotiaana kun pääsin kotikuntani nuorisosihteerin viransijaiseksi. Nuori nuorisosihteerinä, hyvä idea! Ikävä kyllä kunnanisät huomasivat etten ollut vielä täysi-ikäinen ja nimikkeeni muutettiin toimistosihteerin viransijaiseksi mutta työ sinällään ei muuttunut, eikä pieni palkka; naputtelin nuorisolautakunnan pöytäkirjoja puhtaaksi edelleen ja siinä samalla ison liudan kirjeitä silloiselle tyttöystävälleni Ouluun (kuka siinä otti selvää mitä poika naputtaa).
Ja Ouluunhan sitä sitten kirjeiden perässä siirryttiinkin. Pääsin kokeilemaan musiikkitoimintaa kehitysvammalaitokseen Oulun Tahkokankaalle vuonna 1975 ainoana koulutuksenani pitkä tukka, muutama bändikokemus ja innostuneisuus. Vammaisuuden surut ja ongelmat, mutta myös aitous, luovuus ja vilpittömyys jättivät minuun merkin jota kannan aina. Musiikki kuuluu kaikille (katso https://www.jukkatervo.com/lauluhommien-hallitsija).
Varsinaista musiikkiterapeutin ammattinimikettä eikä pätevöittävää koulutusta ollut vielä olemassa. Suomen Musiikkiterapiayhdistys järjesti kursseja alasta kiinnostuneille. Erityisesti suomalaisen musiikkiterapian isän Petri Lehikoisen kannustus oli keskeinen syy uravalintaani. Myös jokaisessa työpaikassani olen saanut itseäni kokeneempien hoito- ja terapia-alan ammattilaisten tukea ja opetusta. Niitä tarvittiin erityisen paljon Oulun keskusmielisairaalassa jonne pääsin tekemään musiikkiterapiaa 1977. Sairaalassa oli siihen aikaan 900 potilasta ja meno sen mukaista. Sukkulointi raskaan psykiatrian parista Oulun yliopistollisen sairaalaan päiväsairaalaosastolle oli minun korkeakouluni. Potilaat, henkilökunta ja työryhmät opettivat paljon. Mielisairaanhoitajaksi valmistuin 1980-luvun alussa.
Urani kannalta tärkein kohtaaminen tapahtui 70-luvun lopulla sairaalan hälisevässä kahvilassa, jossa tapasin apulaisprofessori Tor-Björn Hägglundin. Hänen arvostuksensa luovuutta kohtaan teki minuun suuren vaikutuksen. Vasta myöhemmin ymmärsin kohdanneeni raskaan sarjan psykoanalyyttisen vaikuttajan, koulutuspsykoanalyytikon ja opettajan, joka oli tullut Ouluun kehittämään nuorisopsykiatriaa ja nuoruusiän psykoterapiaa. Pääsin musiikkiterapeutiksi hänen johtamalle juuri avatulle Oulun yliopistollisen keskussairaalan nuorisopsykiatriselle osastolle ja mukaan intensiiviseen nuoruusiän kasvun ja kehityksen sekä psykoterapian opiskeluun yhdessä työtovereitteni kanssa. Musiikkiterapeutiksi valmistuin Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitokselta 1987. Nykyisin työskentelen yksityisenä musiikkiterapeuttina lasten ja nuorten parissa sekä kouluttajana ja työnohjaajana.
Artikkeleita, jotka ovat tietysti aikansa lapsia, olen muokannut tähän kokonaisuuteen sopivaksi ennen kaikkea toistoa karsimalla. Silti samat nuoruusiän kasvun ja luovuuden ydinkysymykset nousevat monissa kirjoituksissa esiin ja ovat edelleen ajatteluni kivijalkoja. Sekaan olen sirotellut muutaman esseen, kolumnin ja ennen julkaisemattoman kirjoituksen, jotta kokonaisuudesta tuli mahdollisimman elävä.
Musiikkiterapiassa on monia suuntauksia jotka osin menevät päällekkäin (oppimisteoreettinen, pedagoginen, kognitiivinen, toiminnallinen, psykodynaaminen/psykoterapeuttinen jne.), ja sitä voidaan toteuttaa monin eri tavoin riippuen hoidettavien ongelmista, työyhteisön tavoitteista ja toimintamalleista sekä terapeutin koulutuksesta ja teoreettisesta viitekehyksestä (katso http://musiikkiterapia.net/). Kirjani terapia-artikkelit kuvaavat omaa tapaani toteuttaa psykoterapeuttista nuoruusiän musiikkiterapiaa. Sen keskeiset kivijalat ovat nuoruusiän kasvun ja kehityksen erityispiirteiden ymmärtäminen, musiikin ja varsinkin rockmusiikin tunnevoimaisuus ja psykoanalyyttisen nuoruusiän psykoterapian kliininen käytäntö.
Taide, erityisesti rockmusiikki ja nuoruutta käsittelevät elokuvat antavat hyvän mahdollisuuden lähestyä nuorten maailmaa. Nicholas Rayn Nuori kapinallinen (1955) kuvaa loistavasti ikäpolvikuilun rakentumista ja nuorten irtaantumista lapsuuden maailmasta kohti omia valintoja, vastuuta ja identiteettiä, Jan Troellin Il Capitano (1991) ja Terrence Malickin Julma maa (1973) asosiaalisen kehityksen umpikujaa, François Truffautin 400 kepposta (1959) ja Mikko Niskasen Pojat (1962) vaikeissa kasvuoloissa elävien nuorten yritystä säilyttää toivoa paremmasta. Olen nuorten asioiden lisäksi pohtinut kirjoituksissani musiikin merkitystä lapsen luovuudelle ja kasvulle, kuulovammaisille, liikuntaa ja urheilua nuoruusiässä sekä Suzukipedagogiikan eri puolia.
Tärkein syy kirjan kokoamiseen on nuoruus. On tärkeää ymmärtää mikä nuoruusiässä kuuluu normaaliin ikäkauteen, mikä on kärjistynyttä kriisiytymistä ja mikä viittaa vakavampiin ongelmiin. Psykoterapeuttinen näkökulma tarkoittaa nuoren omaan kokemusmaailmaan perehtymistä, ymmärrystä nuoruuden keskeneräisyyttä kohtaan ja nuoren oman kasvupotentiaalin kunnioitusta. Se edellyttää aikuiselta tutkivaa, moralismista vapaata asennetta ja aitoa kiinnostusta nuorta kohtaan, paljon tietoa, kokemusta ja ennen kaikkea aikaa. Jos nuoruusikä ristiriitoineen jää kokematta ja elämättä nuoren kasvu ja kehitys pysähtyvät eikä tarvittavaa lujaa pohjaa aikuisuudelle ja tulevan sukupolven kasvattajalle rakennu.
Nuoruusiässä ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan. Mitä enemmän luovuutta sitä vähemmän tuhoavuutta. Teos sopii kaikille nuorten kokemusmaailmasta kiinnostuneille sekä oppikirjaksi että oheislukemistoksi kasvatuksen, opetuksen, kulttuurin, sosiaalitoimen, terapian ja terveydenhuollon alueilla.
Blogin ykköskuva on Soundi-lehdestä vuodelta 1978 kirjoituksestani Tavallinen keskiviikko musiikkiterapiassa. Se ei kirjaan mahtunut, yritin pysyä asialinjalla, mutta olkoon tässä muistuttamassa mistä kaikki alkoi https://www.jukkatervo.com/lauluhommien-hallitsija -blogin ohessa.
—
Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (BoD 2016, 360 s.) on Jukka Tervon kymmenes teos. Hän on julkaissut aikaisemmin teokset Zerkalo (1995) runoja, Ei koskaan, aina (1997) runoja, Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä (2003) tutkimus, Kaksitoista sinistä kuuta (2007) runoja, Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008) runoja, Ämpärin räminä (2009) runoja, Kevät räjähti käsiin – kertomuksia nuoruudesta (2011), lyhytproosaa, Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013), runoja ja Ifa (2013), romaani. Jukka Tervo on myös asiantuntijakirjoittajana mm. uudessa Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria (Duodecim 2016 ) kirjassa.
—
