Miss Farkku Suomi (käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kinnunen 2012) on niitä salaa hyviä elokuvia joita katsoo tajuamatta että tässähän on kaikki, ei mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Syntyy vaikutelma että elokuva on tehnyt itse itsensä, mitä nyt kameraa on heitelty eri kulmiin sinne tänne mukaan. Sen rytmi, ajankuva ja nuoren miehen kasvutarina rullaa pakottomasti ja koskettavasti kohti hetkeä jolloin juna nytkähtää kohti uutta tuntematonta ja epävarmaa.

Kun sen katsoo toisen kerran ymmärtää taas elokuvataiteen haasteellisuuden; mikään ei ole sattumaa, kaikki on mietitty, harkittu ja ajateltu, jokainen yksityiskohta on kohdallaan. Kannattaa katsoa Nicholas Rayn klassikkoelokuvan Nuori kapinallinen extroja dvd:ltä. Elokuvassa on nuorisojoukon kohtaus planetaarion takana, jossa Jim (James Dean) ja Buzz ottavat toisistaan mittaa stileteillä. Katsoja on mukana taisteluun eläytyen. Vaikka tiedämme elokuvan tekemiseen liittyvän raskaan kaluston ja prosessin on Kapinallisen lisämateriaalissa hauska nähdä kuinka kaikki oikeasti tehdään, siis vuonna 1955 – ja tehdään tietysti edelleen. Planetaarion takana häärää porukkaa kuin pienessä kylässä; valoja, autoja, äänikalustoa, henkilökuntaa. Katsoja näkee vain tarinan.

Miss Farkku Suomessa nuoret ja kokeneemmat näyttelijät heittäytyvät hetkeen. Ollaan heti asian ytimessä. Jumppasalissa soi Sweetin Ballroom Blitz ja Välde katsoo tanssivan Piken vartaloa ja seuraavassa kohtauksessa äiti (Pirkko Hämäläinen) riipii pikkuhousujaan ja rintaliivejään pienen asunnon kylppärin narulta mustat kainalokarvat pörheänä. Hauskaa, vaivaannuttavaa, mutta myös ihan arkista totta; äidit olivat karvaisia. Tämän Välde tietää, mutta miten asia on saman ikäisten tyttöjen kanssa.

Välde on Kauko Röyhkän, siis Jukka-Pekka Välimaan, psykohistorian hieman alakuloisen hahmon ritari ja sitkeä sissi. Silti elokuva on myös yleispätevä tarina nuoren miehen matkasta omaksi itsekseen. Elokuva erityinen viisaus on siinä ettei se lähde selittelemään syitä ja seurauksia. Katsoja seuraa myötätuntoisesti Välden mukana vaikka välillä joutuu hörppimään vessanpytyn kuohujuomaa pojan saatua luokkakaverit silmilleen pukeutuessaan oudosti ja erilailla kuin koulun koodit sallivat. Se on elokuvan avainkohtaus. Nyt Välde on astunut esiin, tuonut ”toiseutensa” julki ja muuttunut näkyväksi ja eläväksi. Hän on tiellä josta ei ole paluuta, muiden mielipide ei estäisi häntä seuraamasta omaansa oli hinta mikä tahansa. Saman uhman hän näyttää esittäessään omia kappaleitaan vaikka manageri yrittää estellä.

Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin maailma on käsinkosketeltava. Äidin ja nuoren korston nukkuminen samassa huoneessa on herkkä ja loistava tiivistys sekä elinolosuhteista, mutta myös siitä kuinka nuoruusikäisen pojan pesässä alkaa olla ahdasta; linnunpojat kasvavat pois lapsuuden äidin maailmasta ennemmin tai myöhemmin. Naapurin lestapoikaset tuovat mukaan lempeää huumoria ja toimivat mainiona kontrastina pikkukaupungin pojan muusikkohaaveisiin joissa narkkarit hoippuvat pitkin New Yorkin huoramaailman bulevardeja Velvet Undergroundin tahtiin. Koltiaiset voi nähdä lempeinä symboleina perheen ja yhteiskunnan konservatiivisuudelle ja rajoille joita vastaan Välde haluaa taistella. Pikkupojat tutustuvat Välden kotona kiellettyyn musiikkiin ja syntiseen televisiooon samalla kun Välde etsii omalle energialleen välineitä ja kohdetta.

Mikko Neuvosen Välde on napakymppi, sopivasti esikuvansa ja kuitenkin erilainen. Pojan taiteilijarooliksi valikoituu röyhkeä ja ylimielinen rocktähti jonka sisäisen maailman ohjaaja on tehnyt eläväksi jo aikaisemmin muutamalla kohtauksella; kovan kuoren alla sykkii äidinpojan hyvä sydän. Lou Reed puhuttelee nuorta kapinallista ja intellektuellia enemmän kuin Deep Purplen rockkukkoilu. Fredrik Viklund ja Riku Mattila (tunnetulla ammatti- ja tyylitajullaan) ovat pitäneet huolen siitä että musiikki on tärkeä osa tarinaa mutta ei se syö sitä suihinsa muuttumalla musikaaliksi tai elämänkertapotpuriksi.

Musiikki merkitsee Väldelle omaa ääntä ja sanottavaa. Isätön poika ottaa rooliasuksi ja haarniskaksi naapurin miehen tumman puvun ja solmion. Hän on yhtä aikaa ”vanha” ja ”nuori”, kapinallinen norminuoriin verrattuna, mutta myös parodia aikuisuudesta, parodia joka muuttuu pian vakavasti otettavaksi taiteilijan identiteetiksi. Rockin avulla hän löytää samanhenkistä porukkaa joiden kanssa soittaa, haaveilla ja toteuttaa unelmia – ja lopulta tulla joksikin.

Ensirakkauksilla on tapana herättää meidät eloon ja heittää omien siipien varaan, ja tapana myös hiipua pois. Ihastus samalla luokalla olevaan tyttöön Pikeen, Miss Farkku Suomeen, on kuvattu aidosti ja yksinkertaisesti. Kaipuu aikuisen naisen reisien väliin toteutuu mutta nuorukainen on vielä liian kevyt raskaaseen sarjaan.

Vaikka elokuvaa katsoo oululaisena tietysti omasta vinkkelistään voisi se tapahtua missä vaan ja melkein milloin vaan. Vaatteet ja musiikki olisivat toisin, mutta rakkauden (fyysisen ja psyykkisen), ystävyyden ja oman äänen etsiminen olisivat samat. Kun joku kysyi minulta miksi se Miss Farkku Suomi minuun nyt niin kolahti vastasin että taisin siellä olla minäkin, ainakin Rattorissa ja Kuusrokissakin kesällä 1977. Keikalla.

Nuoret kasvavat haaveet edellä  –  ainakin taiteilijoiksi. Lahjakkuuden ja kovan työn realiteetit sekä onni, joka sekin pitää ansaita, tulevat sitten perässä.

 

Ei ole internet-yhteyttä