Toimittaja etsii totuutta ja jakaa tietoa, kirjailija saa kuvitella ja valehdella niin paljon kuin lähtee. Kaikki romaanissa on fiktiota, tosiasiatkin. Tämä vapaus tarkoittaa mielen vapautta.
Romaanissani Ifa (2013) asiaa pohditaan näin:
Seuraavana yönä pääni täyttyy muistoista, ihmisistä, hajuista, valoista ja tapahtumista. Köllötän pienen huoneen vuoteella ja katselen, kuinka koivunoksat taipuilevat tuulessa ikkunan takana. Kaivoskylän kaikki asunnot on varattu yhtiön työntekijöille, eikä äitini parturi-kampaajana pääse niihin, mutta yksi opettajan asunto on vapaa. Pienen keltaisen kerrostalon toisen kerroksen kolme huonetta ja keittiö ovat lapsuuteni taikinajuuri, kehto ja kohtu. Muistan jotain tuon ajan tapahtumia, ja mitä en muista, sen keksin.
Keksitkö? Harri kysyy seisten takanani ikkunan vieressä.
Muistamista sekin on, kyllähän keksiminen johonkin perustuu, aivan samoin kuin valehteleminen perustuu totuuteen, jos ei muuten, niin sen peittämiseen ja muunteluun. Ja voi olla, että kun oikein alkaa valehdella, niin lähestyy totuutta. Eivät ne aina ole kepin kaksi eri päätä vaan ympyrän liitoskohta. Kaikki mielikuvituksesta syntynyt on totta.
Syksyllä julkaistavan Mariaanin haudalla –teokseni veljekset ja perhe ja muut ihmiset ovat totta ja eivät ole, tai ovat jos lukija niin päättää; minä olen tietysti niin päättänyt koska olen heidät luonut. Se näkevätkö muut nämä henkilöt ja osaluovatko he ne eläviksi omassa mielessään ei ole minun käsissäni. Tavoitteeni se tietenkin on. Voin vain tehdä parhaani ja luottaa siihen että ainakin minä romaanihenkilöt tunnen; seurustelin heidän kanssaan monta vuotta – pääni sisässä.
Vain henkilökohtainen voi olla universaali. Tästä kirjoitin blogissani Tarkovskin elokuvasta Peili (huoneessa-sataa-nainen-lentaa-ilmassa-ja-muita-tavallisia-asioita-tarkovskin-elokuvassa-peili/). Vaikka romaanin tarina ja henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta, tai ainakin sen värittämiä, on mielenkiintoista että silti sen hahmot alkavat kirjoittamisen aikana elää omaa elämäänsä ihan kuin minua ei olisikaan, vaikka olen kirjan jumala, sen ääni ja yliohjaaja. En minä niin päättänyt, kirja päätti, kirjan ihmiset kertoivat tarinaansa minun kauttani. Tätä sanotaan luovuudeksi, flowksi, tai miksi vaan, mutta sen takia sitä kirjoitetaan. Minä ainakin. Tällä kertaa kirjani kertoo vihasta, menetyksistä ja yrityksistä selviytyä.
18-vuotias poika ymmärsi tässä hetkessä ettei mikään koettu koskaan katoa. Samalla hetkellä kun Martti löysi vihansa hän löysi itsensä. Hän kykeni tuhoon mutta myös ajatteluun, aivan kuin olisi saanut käteensä uutuuttaan rasvatun rynnäkkökiväärin, hän sai myös mahdollisuuden olla käyttämättä sitä.
Eräs tuttu uutta kirjaani selatessaan kysyi, insinöörimiehiä, että kuinka kauan tällaisen kirjoittamiseen menee. Mariaanien hautaan pari vuotta, vastasin, Ifaan kymmenen. Tietysti se on suhteellista kun en kirjoita päätoimisesti, mutta sen aikaa niissä on kiinni. Kun hän vielä jatkoi asian pähkäilyä insinöörin aivoillaan tarkensin, että minä en kirjoita alusta loppuun, eikä minulla ole piirustuksia, jonka mukaan etenen, vaan tarina kirjoittaa itse itseään. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, minne henkilö menee ja mitä hän sanoo. Välillä voidaan matkustaa ajassa menneeseen, tulevaan, minne vaan. Se on kirjoittamisen suuri hauskuus! Paperikoneita ei rakenneta niin.
Toki monet toimivat toisin; heillä on alku, keskikohta, juoni ja lopetuskin jo valmiina. Tarina kerrotaan sitten sinne väliin vähän niin kuin villoja rakennusrungon sisään. Minä rämpytän piilotajuntaa niin kuin vanhaa kitaraa ja annan mennä. Se voi usein viedä enemmän aikaa, mutta olla joskus myös todella nopeaa, helppoa. Kun ei onnistu teen jotain muuta.
Tätä kirjoittaessani Mariaanien hauta on lähtenyt muutamiin sanomalehtiin arvioitavaksi. Odotukset eivät ole kummoisia. Jouluun mennessä jotain kuuluu jos kuuluu. Pienen kustantamon pieni kirjailija ei paljon palstatilaa saa. En myöskään tule paljastamaan henkilökohtaista elämääni sen kummemmin, vaikka se näyttää olevan nykyään kirjailijoille pakollista. Tekijä on tärkeä, ei kirja. Ei silti että minun elämäni ketään kiinnostaisikaan.
Kymmenen julkaistun kirjan jälkeen olen tottunut palautteen niukkuuteen ja jopa tähän oululaiseen mykkyyteen. Tai ei kai siihen koskaan totu, mutta hyväksyn sen. Siis tähän ettei kukaan sano mitään, ei kielteistä, ei myönteistä, möllistelee vain mitään sanomatta. Ei sillä varmaankaan pahaa tarkoiteta, se on tämän kaupungin ihmisten tapa, ehkä muidenkin. Enkä todellakaan tarkoita että kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita jos joku väsää kirjan tai kehua, mutta voisihan sitä vaikka todeta että kirjan olit kirjoittanut, hieno juttu, onneksi olkoon. Mutta ei, ei edes sitä. On siinä spontaania pohjoiskarjalaista geeniperintöä kantavalle vilkkaalle kainuulaiselle tottumista ollut. En anna sen kuitenkaan vaikuttaa itseeni tai estää minua kirjoittamasta. En voi antaa muiden määrittää itseäni.
Hyvä kritiikki lämmittää pitkään, moittiva sattuu, mutta jos arvostelu on hyvin perusteltua se voi myös opettaa, ylimielinen loukkaa. Erityisen hankalaa on jos jää ilman minkäänlaista arviota tai palautetta, että on näkymätön ja arvoton. Kaikista näistä on kokemusta.
Julkaisin 2003 lähes 600 -sivuisen kirjan Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä. Sen kirjoittamiseen meni 20 vuotta, mutta se on vähän eri asia; aihe todellakin vaati valtavasti työtä, kliinisen materiaalin keräämistä ja työstämistä, opiskelua – koko kirjoitusprosessi oli varsinainen korkeakoulu – ja seurantaa että se olisi riittävän laadukas julkaistavaksi. En tietenkään tiennyt alkaessani koota teoksen aineistoa että joskus vuosien päästä siitä tulee kirja, vai tiesinkö? Joskus haaveista tulee totta, ei tosin itsekseen; täytyy nähdä vaivaa.
Ammattipiireissä, jonne se oli tarkoitettukin, se sai jonkin verran ymmärrystä ja arvostusta. Kokenut lasten ja nuorten hoitoon perehtynyt psykiatri ja psykoanalyytikko totesi että Teräskitaran todellinen arvo laajemmin tullaan näkemään vasta 20 vuoden kuluttua, siis vuonna 2023, 6 vuoden päästä!
Tällaisilla jutuilla joutuu kirjailija joskus itseään kannustamaan.
.
