Kiivailu sosiaali- ja terveyspalveluiden (Sote) yksityistämisestä loppui kuin seinään kunnallisvaalien mentyä. Itse olen sitä mieltä – yksityisenä terapeuttina – että noin 80% terveydenhuollosta tulisi olla julkisen tahon tuottamaa ja loput yksityisen erikoisosaamisen aluetta. Seurattuani yli 30 vuotta erityisesti nuorten parissa toteutettua mielenterveystyötä on minulle herännyt kysymys tehdäänkö julkisten palveluiden kehittäminen tahallaan hankalaksi, vai onko se luonnonlaki, jolle kukaan ei voi mitään. Veronkierto ja voittojen keräytyminen ylikansallisille yrityksille on tietysti vääryys, mutta jonka korjaaminen on kumman vaikeaa, vaikka ihminen kuulemma käynyt jopa kuussa. Huoleni koskee työssä jaksamista ja ammattitaidon kehittämistä.

Syyt yksityisten palveluntarjoajien lisääntymiseen ovat moninaiset. Jatkuva resurssien leikkaaminen julkisella puolella johtaa väistämättä hoidon tason laskuun, pitkäjännitteisyys ei ole mahdollista, eikä toimivia työyhteisöjä synny. Tästä seuraa työntekijöiden lisääntyvää tyytymättömyyttä, loppuun palamista ja siirtymistä toisaalle, jossa työolosuhteet ovat paremmat. Osa vaihtaa alaa kokonaan. Osa nuorisopsykiatrista hoitoa kurjistuu pelkästään nuorten säilyttämiseen ja yritykseen täyttää tilastoja suoritteilla. Nämä eivät sitä hoitoa, jota tosissaan tekevät ihmiset haluavat ja osaavat tehdä. Laitospaikkoja vähennetään ennen kuin avohoitoa on riittävästi laadusta puhumattakaan.

Kuten tunnettua kyseenalainen pakkolojaalisuus työnantajaa kohtaan menee sananvapauden yli, eikä työntekijä saa julkisesti arvostella työnantajaa. Näin tämäkin asiantuntemus ja sen myötä työyhteisön kehitysmahdollisuus ollaan menetetty. Kehitymme ainoastaan kritiikin ja debatin avulla. Monet äänestävät jaloillaan.

Kokonaan oma lukunsa on pohtia milloin yksityisellä palveluntarjoajalla on puhtaat jauhot pussissa; onko voitontavoittelu ristiriidassa työn laadun kanssa? Jos päätavoite on mahdollisimman suuren voiton tuottaminen osakkeenomistajille, mistä tingitään? Työvoimasta tietysti, koska se on kallista. Ja koulutuksesta. Liikutaan eettisyyden ja laillisuuden rajapinnoilla.

Jo 1990-luvulla alkanut psykiatristen laitosten alasajo on synnyttänyt suuren joukon yksityisiä nuoria kuntouttavia yksiköitä, perhekoteja ja laitoksia ikään kuin nuorten b-sairaalajärjestelmän. Vaikka nuorilla voi olla eriasteisia käytöshäiriöitä, niiden taustalla on masennusta ja muita vakavia psyykkisiä ongelmia, joita tulisi hoitaa psykiatrian piirissä. Osassa näistä laitoksissa työskennellään kaikin voimin nuoruusiän kehityksen tukemiseksi. Osassa ei ole riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, riittävää nuorisopsykiatrista koulutusta psykoterapeuttisesta koulutuksesta puhumattakaan, työnohjausta ja kokemusta psyykkisesti häiriintyneiden nuorten hoitamiseen. Kun köyhtyvät kunnat tarttuvat halvimpaan mahdollisuuteen syntyy epäterve kilpailutilanne ja uusi huutolaisten markkinat. Suurin haaste onkin arvioida millaista hoitoa tai kuntoutusta kukin nuori tarvitsee. Voidaan myös kysyä kuinka nuoren oikeusturva näissä laitoksissa toteutuu ja kuinka sitä valvotaan.

Monet tutkijat ovat esittäneet että nyt maksamme edellisen laman laskuja, jolloin juustohöylä nirhaisi pahiten heikompiosaisia. Olo on kuin Talvivaaran kipsisakka-altaan äärellä: kyllä se vuoti viime vuonna, vuotaa nyt ja taitaapa vuotaa ensi vuonnakin! Eivät työntekijät lähde ahneuttaan toisaalle, vaan hakevat mielekästä työympäristöä. Suurimman laskun maksavat tietysti avun tarvitsijat ja tätä kautta koko yhteiskunta.

Kaivos on helppo nakki tähän teemaan verrattuna. Sairaalabyrokratia, nämä loputtomat kehitys- ja muut kokoukset ym., joissa puhutaan työstä sen sijaan että tehtäisiin sitä, vievät kaiken ajan ja tappavat monen kokeneen ammattilaisen työmotiivin. Kokonaan oma lukunsa on lisääntyvät vaatimukset, joiden mukaan kuntien olisi tehtävä suuret sisällölliset päätökset sosiaali- ja terveydenhuollon alueella. Eihän siellä ole rahaa, ja harvoin riittävää asiantuntemusta määritellä mihin käyttää vähäisiä resurssejaan! Vaikka talous luonnollisesti on pakko ottaa huomioon, on valinnoissa loppujen lopuksi kyse arvoista.

Olemme irvokkaassa tilanteessa; julkisella puolella on työyhteisöjä, joissa työilmapiiri on niin huono ettei kunnon työntekijöitä enää saada töihin, ja virat täyttyvät epäpätevillä tai epäsopivilla henkilöillä, jos ylipäätään täytetään – ja kato ei kun syvenee. Yksityinen taho saattaa tukehtua ahneuteensa.

 

Ei ole internet-yhteyttä