Olin tosi imarreltu ja mielissäni saadessani kutsun pitämään tätä puhetta. Suostumisen miettimiseen meni noin kaksikymmentä sekuntia. Tiesin myös heti mistä tulen puhumaan.
Tulin Otanmäkeen alle kaksivuotiaana 1958 ja muutin pois, olisiko ollut 1973-74. Asuimme ensin koululla, siitä muutimme asemalle, ja ollessani noin kymmenen vuoden kieppeillä Titaaniin ja lopulta Rinttiin.
Olette siis minun juhlasalissani. Varmaan moni muukin kokee niin. Asuimme ensin koululla Kainulaisia vastapäätä, tuossa vieressä toisessa kerroksessa, ja tänne tultiin leikkimään opettajien yleisavaimilla tai omin luvin – ja juostiin talonmiestä karkuun. Täällä leikittiin ja urheiltiin kaikenlaisia lajeja, pelattiin mm. koripalloa ja tuolla yläparvella, jota ei enää ole, opettelin soittamaan High Chapparal –tv-sarjan tunnusmusiikkia poljettavalla urkuharmoonilla. Tietysti Otanmäestä löytyisi monta aihetta josta puhua mutta haluan kertoa itselleni tärkeästä ihmisestä. Luen tähän alkuun katkelman romaanistani Ifa (2013):
Äidin maailma on täynnä parturikoneiden surinaa ja saksien suihketta, hiuslakkojen tuoksua ja papiljottien käryä. Rouvat istuvat rullat huivin peittäminä päät syvällä hiustenkuivaajassa, jonka yläosassa välkkyy valoja kuin avaruusaluksessa ja jonka melun yli emännät huutavat asioitaan toisilleen kuin huonokuuloiset humanoidit. Korkkimatolle pudonneita hiuksia lakaistaan jatkuvasti, seinällä roikkuu pitkiä paksuja nahkavöitä, joilla teroitetaan partaveitsiä. Haen äidille läheisestä Mainarin Baarista ruokaa peltiastioissa; pihvi, hernemössöä ja ranskanperunoita. Kuljen samassa rakennuksessa oleviin kauppoihin takaovista kuin kotiini. Alakerran Laitisen kaupasta käyn ostamassa nallekarkkeja pennin kappale, ja istun kirjakaupan korkealla keittiöjakkaralla lukemassa uusimmat Aku Ankat ja Nakke Nakuttajat.
Koulun aloittaessani asun jo asemalla, muutaman metrin päässä koulusta aidan toisella puolella, ja opettajakseni tulee Savolaisen mamma, naapurimme koululta. Virkkaamani patalaput ovat vähän vinksin vonksin ja yhteen- ja vähennyslaskut sinne päin, mutta laulamisesta minä pidän. Maa ponteva pohjolan äärillä on ja Seitsemän miehen voima kantautuvat kauas maailman ääriin, kun annan laulun tulla mamman soittaessa Fazerin ohutäänistä pianoa pienenä, pyöreänä ja ryhdikkäänä.
Saunassa laulamista ei lopulta sietänyt kuin äiti ja lempeä setäni Valtimolla.
—Tiritombaa tiritombaa…! koilotin niin että kiuas kumisi ja sinkkiämpärit tärisivät.
Tuosta on pitkä matka eilisiltaiseen keikkaan velipojan kanssa Kuksassa.
Kuva Timo Ikonen
Olen työskennellyt nuorten terapeuttina yli 40 vuotta. Sen lisäksi että nuori tarvitsee mahdollisuuden selvitellä sisäisiä ristiriitojaan hän tarvitsee myös, hieman juhlallisesti sanottuna, tukea-antavan ympäristön, jos oma koti ei aina pysty sitä antamaan.
Meillä terapeuteilla on usein samankaltainen tausta; toisaalta olemme voineet kokea raskaitakin asioita elämässämme, mutta olemme myös tulleet nähdyksi ja kuulluksi vaikeuksista huolimatta, siis autetuiksi. Sitä samaa olemme halunneet jatkaa omassa työssämme, minä ainakin.
Puheeni käsittelee minulle tärkeää ihmistä, siis Kainulaisen Marjattaa, (kirjassa Savolainen) Mammaa, kuten kaikki ikäpolveni ihmiset ja muutkin hänet muistavat. Sen lisäksi että hän oli opettajani ensimmäiset neljä luokkaa oli hän myös naapurimme ja perheystävä. Hän näki minut ja kuuli minua aivan erityisellä tavalla, olihan heidän lapsensa minun kavereitani, Jukka varsinkin. Tarinaa olisi vaikka kuinka mutta tiivistän hänen merkitystään kahdella esimerkillä.
Oma taustani oli aika vaikea eikä asiat aina sujuneet kovin hyvin ja niukkaa oli myös taloudellisesti. Ei siitä sen enempää. Eräänä aamuna olimme lähdössä luokkaretkelle Paltaniemelle, olisinkohan ollut kahdeksan, mutta äiti ei ollut muistanut/ehtinyt/jaksanut laittaa minulle eväitä mukaan kuten tapana oli. Linja-auto hyrisi jo koulun pihalla täynnä pulisevia lapsia ja minä ahdistuneena ilmoitan auton ovenraosta jo sisällä istuvalle Mammalle etten voi lähteä mukaan koska minulla ei ole eväitä.
– Tulehan Jukka sisään, Mamma sanoi ja jakoi eväänsä kanssani tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa.
Toinen tarinani liittyy laskennontuntiin ehkä vuotta myöhemmin. Mamma kuulusteli kotitehtävinä olleita laskuja järjestyksessä enkä minä mitään läksyjä ollut tehnyt. Kauhu lähestyi pulpetti pulpetilta kunnes keksin laittaa suuhuni pari vesivärinappia, olisikohan siitä sinooperia tullut, ja ilmoitin suureen ääneen sairastuneeni ja ryntäsin muka oksentamaan lavuaariin. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä kotiin potemaan. Tosin menin saman tein leikkimään radanvarteen ojalle, josta oli suora näkyvyys Kainulaisen koti-ikkunoihin! Töistä tullut Mamma huuteli minulle ikkunasta mitä ihmettä sinä siellä teet Jukka, sinunhan piti olla sairas! Tokihan hän tiesi että minä mitään sairas ollut mutta asiaan ei koskaan palattu.
Tämä liittyy toiseen asiaan josta haluan puhua nimittäin hyvästä tahdosta. Olipa meidät koulutettu miten tahansa me tarvitsemme hyvää tahtoa myös sellaisia lapsia ja nuoria kohtaan jota saattavat olla hankalia ja herättää monenlaisia ikäviäkin tunteita. Hyvä tahto saa nuoren ja lapsen kokemaan ja uskomaan siihen että myös heissä on jotain hyvää ja että he kykenevät kehittymään ja kasvamaan vaikeuksista huolimatta.
Monella muullakin aikuisella lapsuudessani, niin kuin meillä kaikilla, on tätä hyvää tahtoa, siis kyky nähdä hyvää toisessa ja olla nipottamatta pikkuasioista. Otanmäki on ollut aivan erityisen hyvä kasvun paikka; se ei johdu paikasta sinänsä vaan ihmisistä, ja siitä että meitä oli niin paljon lähellä toisiaan ja tietysti valtavasta lasten määrästä. Silti on tärkeää muistaa ettei nostalgiseen naiiviuteen ole mitään aihetta; myös suuria vaikeuksia ja ongelmia on tässä kylässä ollut riittävästi.
Luen tähän esitykseni loppuun runon Ensimmäinen opettaja teoksestani Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013). Mammastahan se kertoo. Kainulaisen Jukka vähän protestoi ettei Mamma lihava ollut, mutta vakuutin hänelle että kyseessä runo eikä fakta.
ENSIMMÄINEN OPETTAJA
ensimmäisen luokan luokkakuvassa
joku minun näköiseni hymyilee
kuin koe-eläin jonka kotiläksyt
ovat tekemättä
onneksi kuva ei ole värillinen
sillä rusetti kaulassani näyttää
kalamaksaöljyltä
opettajani painopiste on alhaalla,
hän on pyylevä, kaunis
ja yhtä pitkä istuessaan kuin seisoen
nuo pohkeet kuljettavat lempeydenproomua
vaikka jälki-istuntoon
—
kansakoulunopettaja osasi rakastaa minua
söimme pullaa yhdessä piirustustunnin jälkeen
pihakeinussa hänen muistellessa lapsuuttaan
eivätkä Paltaniemen kuvakirkon paholaiset
tuntuneet missään niitä hänen vierellään
melkein kädestä pitäen katsellessani
koko koulu on täynnä näitä Aapisten
lyhyenläntiä Muumeja joiden mukaan
sana ”topakka” on saanut nimensä
—
silti hän on erikoislaatuinen, ilmatiiviisti
pianoon pakattu valonsiirtokone
hän esittää olevansa Kristuksen morsian
vaikka hehkuu ja luottaa Kekkoseen
joka on taruolento koska piti sukelluslaseja
puhuessaan televisiossa eikä akvaariossa
menisin naimisiin hänen kanssaan
jonakin kuulaana kesäyönä mutta ukonkutale
Haljenneen Karttakepin Veljeskunnasta
vahtii rakastani rehtorin tähti rinnassaan
yötä päivää liitupölyä mursuviiksissään
—
lapsuuden aikuiset kutistuvat kuin sienet,
vuodet kuljettavat kuin mehulinko Lottotyttöä
he ovat jo sillä puolella jonne alamme jarrutella,
annamme etumatkaa riittävästi, siellä
minne meillä kaikilla on yleisavain
aina kun ajattelen rakkautta
ajattelen häntä ja eväitä jotka hän jakoi kanssani
linja-autossa luokkaretkellä helvettiin
.
