Jesse itkee bussipysäkillä kuin vatsaan ammuttuna kiemurtelee kumarassa akselinsa ympärillä. Sylissään märkää tuulta ja lunta roikkuu mastossa neitsytmatkallaan tämä lohduton laivapoika keskellä painajaisunta. Niin se Jesse huutaa suu auki, silmät tulessa avuttomana, anovana; maailma on lopussa ja elämä! Missä kuppaa kyynelten palokunta?
Räntä ruoskii öistä katua. Jesse kiskoo itseensä ilmaa kuin painoja, kuin vuorovesi kuuta. Näin parkuu särki kuivalla maalla. Autojen valot lipuvat kuin silmät matelijan päässä tätä vetistä tähteä, kaupungin mustaa märkää latua.
Kukaan ei kuule, eikä kuuntele, ei niin. Näkyy vain märkä poika pysäkillä tanssimassa tuskansa ympärillä, poika jonka kurkussa puukot sylkevät myrkkyä, mykkää verta. Näin tutka korjataan, itse sitä rikkomalla. Näkeehän sen heti; poika rakastaa, tyttö ei, poika odottaa, tytön toinen vei. Näin lepakonkin lapsi oppii lentämään, kirkumalla.
Jo kolajaa laituriin illan viimeinen bussi, matkalta jostain kotia kohti pitkän kaavan mukaan. Nyyhkien ja hiljaisena kuin kehto keinuttelee tämä lautta lasta ja hänet saattelee pois lapsuuden maailmasta. Ei siinä Jesseä voi auttaa kukaan.
Kirjasta Kevät räjähti käsiin – kirjoituksia nuoruudesta (Mantykustannus 2011)
